Lumikon maailmalliset reinkarnaatiot eli agenttini maailmalla

Kun oma kirja käännetään ja julkaistaan jossain toisaalla, se on ilahduttavaa ja perin merkillistä. Käännettäviksikään ei valita automaattisesti niitä kaikkein parhaita ja kiinnostavimpia kirjoja, vaan tasan ne kirjat, jotka joku, yleensä agentti, onnistuu markkinoimaan ulkomaisille kustantajille. Jotta käännöksiä tulisi, pitää siis löytää hyvä agentti itseään maailmalle edustamaan. Ja mistä agentteja löytää – ei oikein mistään. Suomessa on niin vähän agentteja, että agentti löytää kirjailijat. Valinnanvaraa riittää. Oma agenttini ei löytynytkään Suomesta vaan Ruotsista, minne hän oli tullut Portugalista.

En tiedä, missä määrin kirjailijoiden kannattaa itse lähestyä agentteja, mutta ei se ainakaan huonommin kannata kuin lähestymättä jättäminen. Agentteja saanee parhaiten, jos kirja myy Suomessa rutosti. Silloin harvalukuiset agentit hyvinkin saattavat kiinnostua arvioimaan teoksen kansainvälistä potentiaalia, onhan best seller -status hyvä myyntivaltti ulkomaidenkin suuntaan. Oma agenttini teki ihmeensä vedoten teosteni laatuun, kun myyntiluvut eivät varsinaisesti kotimaassa häikäiseviin mittoihin ole yltäneet. Ja onnistui.

Esikoiskirjani tuo tehopakkaus, ihana ihminen ja platinainen ammattilainen, on onnistunut myymään jo kymmenelle ulkomaalaiselle kustantajalle. Seuraavien kahden romaanin kanssa työmaa on alkanut nousta. Saa nähdä, miten käy. Toistaiseksi myydyistä on hyllyyni palannut kuusi erilaista Lumikkoa, loput ovat vielä julkaisemisensa osalta vaiheessa.

Ylhäällä vasemmalla on Pushkin Pressin syksyllä 2013 julkaisema versio, tuollainen pehmytkantinen kirja. Sen vieressä on saman kustantajan vuotta myöhemmin julkaisema uusi laitos, uudella kannella ja vähän eri muodossa, eräänlaisena pokkarina; tämä versio oli se, joka levisi Waterstones-ketjun kauppoihin. Sama kansi, eri värisenä vain, päätyi myös Thomas Dunne Booksin Yhdysvalloissa tänä keväänä julkaiseman version kasvoiksi (keskirivi oikealla). Siitä vasemmalla on saksalainen Aufbau Verlagin julkaisu. Alarivissä vasemmalla espanjalainen ja oikealla italialainen Lumikko.

kaikkilumikot

Kirjallisuuden markkinasota

Nykypäivän Suomessa kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän. Ihan viime vuosien tietoja en nyt löytänyt, mutta Tilastokeskus esittää tietoja vuoteen 2005 saakka ja määrän kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana (esim. 1970 – 2000) on aivan selkeä ja jyrkkä trendi. Suomi lukee -sivustolla kerrotaan, että vuosittain Suomessa julkaistaan noin 1000 kaunokirjaa, joista yli 80 on esikoisteosta. Käsittääkseni näistä 1000 vuosittain julkaistusta teoksesta noin 300 on kotimaista kaunokirjallisuutta. Lehdissä on kirjoiteltu, että kotimaisen kirjan suosio kasvaa suhteessa käännöskirjallisuuteen, mutta Suomi lukee -sivustolla puhutaan muuta:

Yllä mainittu Taivaslaulu oli sydäntalven 40. eniten ostettu kirja, ja kaikkiaan sadan myydyimmän kirjan joukosta löytyi kuusi kotimaista kaunokirjaa, joista vain neljä (Tommi Kinnunen, Katja Kettu, Pauliina Rauhala ja Kati Hiekkapelto ovat uusia, vuoden 2013 tai 2014 kirjoja.

Samaan aikaan lukeminen vähenee Suomessa, erityisesti poikien kohdalla. Suvi Aholan artikkelissa todetaan:

Vaikka valtaosa suomalaisista suhtautuu edelleen myönteisesti kirjallisuuteen, lukeminen vähenee kaiken aikaa, oli kyse sitten lehdistä tai kirjoista.

Vielä 1988 luettiin päivässä 53 minuuttia, 2009 jo kymmenen minuuttia vähemmän.

Ei käy vastaan väittäminen – omakin lukuharrastukseni on kuihtumaan päin. Ei riitä aika. Päivätyöni edellyttää tietynlaista pakkotahtista lukemista, ja vaikka oppilaiden kirjoitelmat ovat parhaimmillaankin hieman eri asia kuin julkaistu kaunokirjallisuus, niidenkin lukeminen kuluttaa lukemisen vaatimaa energiaa ja sitten illalla on helpompaa katsoa jotain kevyttä Netflixistä kuin avata kirja. Ja jos energiaa lukemiseen olisi, kirjailijana tietysti koen silloin tarvetta kirjoittaa omaa kirjaani. Nykyään vain harva kirjailija pystyy kirjoittamaan ilman että ajoittain muistaa, miten vaikeaa valmiille kirjalle on löytää lukijoita tässä maassa, jossa kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan mutta luetaan koko ajan entistä vähemmän.

Epäilen myös, että jos eläisin nuoruuttani näinä vuosina, jäisivät lapsuuteni ja nuoruuteni tuhannet kirjat melko lailla lukematta. Toisaalta kirjallisuuden tarjonta on kiinnostavampaa ja monipuolisempaa kuin aikoinaan, toisaalta tietokonepelit saattaisivat hyvinkin siepata minutkin otteeseensa ja syrjäyttää vähemmän välitöntä mielihyvää tarjoavat kirjat. Olen siinä mielessä iloinen, että ehdin kasvaa aikuiseksi ennen internetiä. (Joskin on myönnettävä, että lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan oli helvetillisen vaikeaa saada käsiinsä haluamaansa musiikkia eli punkkia ja goottirockia, varsinkin kun lapsena en omistanut edes levysoitinta, ainoastaan kasettimankan.)

Olisi kätevää, jos jokainen julkaistu kirja löytäisi suht vaivatta oman kohdeyleisönsä. Pääsisi edes kirjasta teoriassa kiinnostuneiden tietoisuuteen, valittavaksi ja luettavaksi. Joka kirjalla on luonnollisesti oma luontainen yleisönsä, jollakin kirjalla suurempi (esim. perusrealistinen lukuromaani Suomen lähihistoriasta ja naisen kohtaloista puhuttelee laajoja joukkoja) ja jollakin ehkä vähän pienempi (kuten romaanilla eronneen sairaanhoitajan kokemuksista hänen vakoillessaan maailmankuulua ateistia kansainvälisen fundamentalistitaustaisen, sieluja erityisellä laitteella lovecraftilaisessa hengessä käsittelevän sairaanhoitofirman käskystä), mutta nykytilanteessa tämä ihanne ei ole lähelläkään toteutumista. Suurin osa kirjoista jää pimentoon eikä pääse käytännössä edes kilpailemaan lukijoista, edes niistä ”omistaan”, ja kirjailija kuulee turhan harvoin sanat: ”Ihan vahingossa satuin lukemaan kirjasi ja vau, en tiennyt että tällaista kirjoitetaan Suomessa, miksei sinun kirjoistasi ole koskaan kerrottu missään?”

Olemme siis ylibuukattujen kirjamarkkinoiden armoilla, sekä lukijat että kirjailijat. Lukijat eivät ehkä huomaa tässä mitään ongelmaa, luettavaa kun riittää, mutta kirjailijat huomaavat sitäkin paremmin, kun eivät saa kirjojaan leviämään edes niiden käsiin, jotka olisivat niistä luontaisesti kiinnostuneita – puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä tiedä pitävänsä muunlaisistakin kirjoista kuin niistä joita ovat koko elämänsä lukeneet.

Sanotaan, että hyvä kirja löytää aina lukijansa. Pitää paikkansa, kyllä pari lukijaa aina löytyy. Mutta hyväkään kirja ei löydä läheskään aina, tai useimmiten, lukijakuntaansa. Siis riittävää määrää lukijoita, että kirjoittamisen jatkaminen tuntuisi mielekkäältä. Ostajista puhumattakaan, moni kun lainaa kirjansa aina kirjastosta. Kalliitahan kirjat Suomessa ovat, eikä kirjailijan osuus kirjakaupan hinnasta ole paljonkaan – täysihintaisesta kirjasta jää verojen jälkeen kirjailijan käteen noin 3 euroa.

Lukijoita pitää siis etsiä. Saalistaa suorastaan. Siksi kirjailijat kiertävät messuilla ja tapahtumissa esiintymässä ja bloggaavat. Puhuvat televisiossa, jos pyydetään, ja radiossa. Mutta esiintymisten vaikutus kirjojen menekkiin on hyvin vähäinen. Maa on täynnä jatkuvasti kaikkialla esiintyviä kissanristiäiskirjailijoita, joiden teokset eivät myy (eikä niitä usein edes kaupoissa myydä). Ei riitä, että kirjailija on nykyhengen mukaisesti valmis markkinoimaan kirjojaan aktiivisesti ja olemaan itse markkinoiden kannalta kiinnostava persoona – kirjailija voi olla kotonaan vaikka kuinka sofioksanen tai jaritervo, mutta jos media ei suuntaa häneen Suurta Silmäänsä, hän on käytännössä kolossaan piileskelevä hobitti, joka raapustaa kertomuksiaan paperille ihan salaa.

Kirjailijat ovat solidaarista väkeä. Iloitsemme kirjailijakollegoiden onnistumisista ja huomiosta, varsinkin jos kyse on kaverista, mutta totta kai myös kadehdimme. Emme halua ottaa toisilta kirjailijoita mitään pois mutta haluamme itse samaa: ison palkinnon, suitsutukset Hesarissa, ison apurahan, suurta näkyvyyttä, aseman kirjakauden sensaationa, käännössopimuksia, suuret myyntiluvut, paikan best seller -listalla. Näkyvyyden suhteen ongelmana on se, että se, mitä yksi saa, usein on toisilta pois. Huomiota on tarjolla vain rajattu määrä. Jos yhden kirja täyttää koko median ja sitä myydään kirjakaupassa pinoittain hehtaarin kokoisella alueella, toisen kirjasta ei ehditä puhua mitään ja sen paikka kirjakaupassa on perähyllyn alimmassa nurkassa, yhtenä kappaleena, jonka tilalle tilataan uusi sitten, jos joku sen sieltä tietää käydä ostamassa.

Käytännön tasolla kirjat ovat siis sodassa toisiaan vastaan. Suosioon nostetun kirjan takana on aina sata muuta piilossa, tahtomattaan. Ja kun uusi kirjakausi alkaa ja uudet kirjat saapuvat, huuhtoutuvat pois näkyvistä kaikki, jotka eivät ole ehtineet saavuttaa lujaa asemaa. Ja niin edelleen. Eikä tähän ole olemassa ratkaisua. Ei tämä ole sinänsä mikään huutava vääryys, pahempaakin sattuu koko ajan, mutta kirjailijoiden kannalta tämä on tosiasia, joka on pakko huomioida. Teoksen julkaiseminen on vasta alku, vaikka moni luulee taivaiden aukenevan siitä. Ja alun jälkeen tulee pikainen loppu, jos kirja ei pärjää tässä suomalaisen kirjallisuuden nälkäpelissä markkinoiden alkukarsintoja pitemmälle.

Joudumme siis miettimään koko ajan uusia tapoja erottua massasta. Se on vaikeaa. Pitäisi murtautua ulos rajatun piirin tietoisuudesta ja valloittaa uusia alueita suuren yleisön tietoisuudessa. Saada ihmiset marssimaan kirjakauppoihin ja kysymään omaa kirjaa, sivuuttamaan näkyville asetetut suosittujen kirjojen pinkat ja vaatimaan sitä, jota ei välttämättä näy. Koko kirjallisuuden etua tavallaan palvelisi se, että ostavan ja lukevan yleisön huomio jakautuisi hieman tasaisemmin, niin ettei markkinoilla aina olisi kourallista todella ylisuosittuja kirjoja ja toisaalta valtavaa määrää pimentoon jääviä, vaan ne suositut olisivat hiukan vähemmän suosittuja (ei se F-palkittukaan kaikkia ostajia lopulta puhuttele) ja varjojen kirjat saisivat hiukan enemmän valoa osakseen – ja lukijoita. Mutta sama ongelma koskee kaikkea vaurautta tässä maailmassa: se jakautuu epätasaisesti. Miten jyrkästi, sitä voidaan säätää eri tavoin, mutta ns. oikeudenmukaisuus on hyvin hatara käsite, josta on monenlaisia näkemyksiä.

Kirjailijuus on enemmän valinta kuin köyhyys. (Joskin moni kirjailijaksi jättäytyessään valitsee samalla köyhyyden.) Ei tämä ole koko Suomen ongelma, tai ihmiskunnan. Ei tämä ole edes kotimaisen kirjallisuuden ongelma – kyllä niitä kirjoja kirjoitetaan, vaikka ne eivät myisikään. Kirjailijat on sillä tavalla rakennettu. Tämä ei ole lukijan ongelma, sillä halutessaan lukija voi kyllä helposti selvittää, millaisia teoksia Suomessa on viime vuosina julkaistu. Jos lukija ei kaipaa muuta kuin sitä mitä hänelle tarjotaan (hyviä kirjoja), ei ongelmaa ole. Tämä on yksittäisen kirjailijan ongelma. Kuinka kilpailla muiden kirjailijoiden kanssa, varastaa yleisöä niiltä kaikkein suosituimmilta, nousta muiden kirjailijoiden ohi suosiossa ja kiinnostavuudessa.

Eikä kirjailijan pitäisi joutua tällaisia ajattelemaan, mutta vuonna 2015 on vähän pakko. Lopultahan, jos kirjat eivät myy juuri mitään, niitä ei myöskään enää julkaista. Tiedän joitakin kirjailijoita, jotka ovat saaneet potkut kustantajaltaan suosion vähäisyyden vuoksi.

Enkä minä valita. En omasta osastani. Kuten sanottu, esikoiseni on myyty 10 ulkomaiselle kustantajalle ja sen menestys esim. Iso-Britanniassa on sellaista että brittikustantajallani ei ole erityistä syytä olla käännättämättä seuraavaakin kirjaa minulta. Briteissä jopa iso kirjakauppaketju löysi teokseni ja sain makua siitä, millaista on kun oma kirja on esillä kaikissa myymälöissä, vahvasti promotoituna. Kotimaassakaan myynti ei ole ollut olematonta, vaikka viimeisin romaani myyntilukujensa osalta oli jonkinmoinen pettymys. En silti ole tyytyväinen siihen, mitä minulla Suomessa nyt kirjailijana on. Haluan laajemman yleisön. Kukapa ei haluaisi, kirjan luonne on saavuttaa uusia lukijoita. Siksi käyn eräänlaista jatkuvaa valloitussotaa, kuten muutkin kirjailijat, vaihtelevin panoksin.

Se, että jaan romaania Sielut kulkevat sateessa ilmaiseksi e-kirjana, ei ole muuta kuin yksi keino lisää yrittää saavuttaa uusia lukijoita. Vaikka se ei sitten rahaa tuottaisikaan. Jos kirja on sen arvoinen, sen nyt ilmaiseksi ladannut saattaa innostua ostamaan seuraavan romaanini sitten kun se ilmestyy. Jos kirja ei miellytä, niin sitten lukija ei kuulunut sen kohderyhmään.

Kirjan voi siis ladata TÄÄLTÄ.

Samaiseen aggressiiviseen valloitussotaan liittyy myös Elisa Kirjassa järjestämämme alemyynti, eli kaikki kolme romaaniani ovat siellä myytävänä yhden euron kappalehintaa. Myös tuo ilmaiseksi jaossa oleva, eli jos joku haluaa tukea kirjojeni kustantamista eurolla, sen voi sieltäkin käydä ostamassa. Tuosta eurosta tulee kirjailijalle lopulta ehkä muutaman sentin verran rojaltia eli rikastumaan en pääse, mutta ainakin osto näkyy myyntiluvuissa.

Aika moni on tämän kampanjan aikana jo ilmoittanut, että haluaa lukea kirjansa painettuina ja että siksi ostaa kirjani ihan konkreettisina, painettuina versioina. Erityisen ilahduttavaa sellainen. Kuulemma Kampin kirjakaupassa myydään viimeistä romaaniani ihan hyllyssä ja verkkokirjakaupoista tietysti löytyy koko tuotanto, myös esikoisromaanini brittiläinen, amerikkalainen ja saksalainen käännös, jos sellaiset kiinnostavat.

Italian- ja espanjankielisiä käännöksiä on kyselty, mutta niitä ei näytä ainakaan toistaiseksi olevan Suomessa myynnissä. Omatkin kappaleeni posti toi vasta toissapäivänä.

italiaespanja

Hyvät lukijat ovat kirjailijuuden suola

Kirjailijuus ei läheskään aina tuota leipää pöytään, mutta hyvät lukijat tarjoavat sentään sen kuuluisan suolan, eli elvyttävät toisinaan nuupahtavaa kirjoitusmotivaatiota ja tuottavat hyvää mieltä. Erityisen hienoa on se, että jotkut näistä kirjailijan tuotantoa diggailevista lukijoista osaavat ja jaksavat kirjoittaa kirjoista analyysiä, joka on kirjailijalle itselleenkin mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin, kun toisinaan kirjailija huomaa kohdalle sattuneen lukijan oivaltaneen olennaisen, sellaisetkin asiat jotka ovat monelta ammattikriitikolta menneet ohi. Siis kirjailjan intentiot.

Yhtenä tuoreena esimerkkinä nostan esille Unilaakson turinat -blogin kirjoituksen Pasi Ilmari Jääskeläinen – Suomen David Lynch.

Teksti sisältää myös spoilereita, eli jos aiot ryhtyä lukemaan tuotantoani, jota muuten 31.3. saakka saa Elisa Kirjasta erityiskampanjan ansiosta eurolla per romaani ja jonka viimeisintä teosta jaan ilmaiseksi e-kirjana, palaa blogitekstiin vasta myöhemmin tai lue teksti varovasti.

Kun kirja vaatii

Aloin pohtia chick litin käsitettä. Chick lit tarkoittaa ”kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti”. Yleensä tarkoitukseni on kirjoittaa kevyesti luettavaa ja humorististakin tekstiä, jonka sisällön paino on sijoitettu rivien väleihin. Tosin huumorini on mustahkoa ja hieman viistoa. Romaanissa Sielut kulkevat sateessa on keskiössä kaksi naista, modernejakin jossain määrin ehkä, ja aiheena varmastikin ovat heidän elämänsä ongelmat – sekä sairaanhoitaja Juditilla että hänen lapsuudenystävällään Martalla on omansa. Chick litiä kirja ei tosiaankaan ole, käsittelytapa sisältää huumoria, joka on niin mustaa, että sitä voisi myydä kahvina, ja jotkut niistä asioista, joita otin mukaan kirjaan – hyvin raskasta kamaa. Niin raskasta, että koin kirjan kirjoittamisen tavanomaista vaativammaksi urakaksi.

Naisiahan romaanissa pääasiassa pyörii. On kaksi miestä, ateistien kuningas Leo Moreau, ja pieni, kuolemansairas poika Mauri. Naiset ovat kuitenkin romaanin tärkeimmät henkilöt. Näkökulmahenkilö Judit on kyllästynyt tylsään avioliittoonsa, hän on sukua Marianne Faitfullin Lucy Jordanille, eikä hän enää halua sairastuttaa itseään homeisissa sairaaloissa, kehnosti palkattuna sairaanhoitajana. Hän on vieraantunut aikuistuvasta tyttärestäänkin, on aika lähteä. Ja Martta, pienen vakavasti sairaan pojan yksinhuoltajaäiti, etenee urallaan kansainvälisen sairaanhoitofirman paikallisena johtajana, tasapainoillen pienen poikansa ja uransa vaatimusten välillä, kantaen omaa raskasta salaisuuttaan (jonka lisäämistä tarinaan itsekin pitkään emmin, siinä määrin vaikeasta asiasta on kyse). On myös salaperäinen Lukija, Nomi, joka asuu Moreaun talossa, kirjoja ja lukemista yli kaiken rakastava nainen, jolla on oma, vähitellen paljastuva taustansa. Ja lopulta kohdataan myös Nora, vapautunut taiteilija, joka asuu Pariisissa – eräänlainen toteutunut unelma.

Chick, kyllä, mutta ei kovin lit. Pyrin rakentamaan viihdyttävän ja vetävän juonen kaikenlaisin fantasiamaustein, mutta kun käsittelee suuria, todella suuria kysymyksiä, väsyy itsekin aihetta työstäessään. Ja kirjaa arvioineetkin ovat todenneet, että kirja on romaaneistani ”suurin” mutta myös vaativin. Se vaati paljon kirjoittajaltaan ja vaatii paljon lukijaltaan.

Tarinoideni tunnelmaa on usein kiitelty. Tunnelma onkin yksi kirjoittamiseni lähtökohdista. Alkaessani kirjoittaa Sieluja päätin tietoisesti virittää tunnelman pelottavaksi. Esikuvanani oli William Friedkinin Manaajan tunnelma. Jossain määrin myös von Trierin Valtakunta. Romaani ei ole varsinaisesti genrekirjallisuutta, vaikka siinä onkin monenlaisia kauhuelementtejä, enemmän kuin aiemmissa töissäni. Tosin parhaat lukemani kauhuromaanit ovat ensisijaisesti romaaneja ja kaunokirjallisuutta, ei lukijan säikyttelyn ja pelottelun pitäisi itsetarkoitus olla. Sieluissa tarkoitukseni on vastata yhteen kaikkein suurimmista kysymyksistä, mitä on – itse asiassa siihen kaikkeen suurimpaan: elämän ja kuoleman kysymykseen. Vaikka tutkin sitä synkinkin sävyin, en tee sitä ryppyotsaisesti, koska elämä on itsekin yhtä aikaa sekä kammottavaa että kauhean huvittavaa, kaunistakin parhaimmillaan. Kun sen vain osaa ottaa oikein. Edith Piafin ikivihreä laulu kiteyttää lopullisen totuuden, ja otinkin romaaniin mukaan taannoisen käyntini Piafin haudalla.

Romaanin Sielut kulkevat sateessa voit ladata ilmaiseksi e-kirjana TÄÄLTÄ.

Jos ilmaisen kirjan sijasta tai lisäksi haluat maksaa kirjasta yhden euron, voit ostaa kirjan maaliskuun loppuun saakka alehintaan TÄÄLTÄ. Samasta paikasta löydät myös kaksi muuta romaaniani (2006 julkaistu Lumikko ja yhdeksän muuta & 2010 julkaistu Harjukaupungin salakäytävät), nekin 31.3. saakka vain euron kappale.

Pöhinä – kirjallisuuden elinehto

Seuraan tässä kuinka Twitter pöhisee Sielut kulkevat sateessa -romaanin ilmaisjakelusta ja Elisa Kirjassa olevasta romaani eurolla -kampanjasta ja kuinka lataussivun laskurin luku kasvaa koko ajan – juuri nyt, kolmannen päivän aamuna, se on 760. Täällä blogissakin on ollut kovasti tavallista enemmän kävijöitä viimeisten parin päivän aikana. Pöhinä on hyvä asia, se tuntuu kirjailijasta hyvältä, se tarkoittaa hyvää kirjalle – pöhinä tuo lukijoita, ja varsinkin jos sen saa tapahtumaan heti kirjan julkaisemisen jälkeen se mahdollistaa asioita.

Antiaikalainen kirjoittaa viimeisimmästä Finlandia-voittajasta näin:
He eivät tiedä mitä tekevät ei kustantajan ennakkolaskelmissa ollut bestseller. Sen realistinen myyntiodotus liikkui jossain 500-1000 välillä. Nyt romaania on painettu satatuhatta kappaletta. Näin voi käydä maassa, jonka kirjallista elämää dominoi yksi ainoa kirjallisuuspalkinto ja jossa melkein kaikki ostavat läheisilleen saman kirjan joululahjaksi.

Näinhän se pitkälti menee. Ilman F-ehdokkuutta myynti olisi voinut tuohon ennakoituun jäädäkin, kuten jäi nyt omakin, monien parhaakseni toteama romaani Sielut kulkevat sateessa, jossa siinäkin muuten käsitellään isoja aikalaisteemoja, joskin ehkä vielä reaalifantastisemmin keinoin kuin Valtosen romaanissa. Sieluja on myyty kaikkiaan noin tuhat kappaletta, joista 90 % myytiin julkaisuvuonna 2013 loka-, marras- ja joulukuussa, ja seuraavan vuoden 2014 puolella kirjaa meni kaupaksi naurettavat 88 kappaletta.

Saman verran myi kovakantisena myös toinen romaanini Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010), joka nostatti kirjablogipöhinän – se ei vain realisoitunut kunnolla myyntiluvuiksi, olletikin koska ns. virallisemman median osuus jäi puuttumaan: en käynyt puhumassa toisesta romaanistani sen enempää televisiossa kuin radiossakaan eivätkä naistenlehdetkään kirjasta puhuneet paria ilahtunutta arviota lukuun ottamatta. Kirja sai kyllä esikoisromaanini lailla Kuvastaja-palkinnon vuoden parhaana fantasiakirjana (vaikka sisätääkin paljon myös arkirealismia, fantasiaelementeillä höystettynä), mutta kyseisellä fantasiapalkinnolla ei Suomessa ole suurtakaan painoarvoa, koska Suomi on Suomi eikä palkintoon liity lainkaan rahaa.

Harjukaupungin pokkaripainos myikin sitten jo paremmin, pokkari on halvempi ja helpompi ostaa kuin kallis kovakantinen. Vielä viime vuodenkin puolella, siis 5 vuotta julkaisemisen jälkeen, se myi 141 kappaletta, mikä kertoo että kirja kerää lukijoita hitaasti mutta, noh, hitaasti. Täysin unohdettu se ei siis ole, mistä voinee kiittää kirjabloggareita (joita kiitinkin sitten vuonna 2013 omistamalla Sielut heille).

Lumikkoahan myytiin vielä viime vuonnakin 380 kappaletta, 9 vuotta julkaisemisensa jälkeen, mikä on hyvä asia. Oletan että kirjan käännöksen menestys ulkomailla heijastuu kotoisenkin kirjan suosioon. Julkaisuvuotensa aikanahan sama kirja myi vain 600 kappaletta. Todettakoon, että suurin osa tuosta viime vuoden myynnistä koostuu e-kirjoista, joita on myyty alehintaan, eli tuloja kirjailijalle tällaisesta jälkimyynnistä ei juuri tule, mutta ehkä lukijakunta sentään laajenee ja neljättä romaaniani saatetaan sitten aikanaan ostaa sen ansiosta vähän paremmin.

On käynyt selväksi, että julkaistun kirjan, laadukkaankin, realistinen myyntiodote on 500 – 1000 kpl, vaikkei kyse olisi edes täysin tuntemattomasta esikoiskirjailijasta. Suomessa vain on luvattoman helppoa pysyä valtaosalle kirjojen myyjistä, markkinoijista ja ostajista tuntemattomana, vaikka kuuluisikin niihin onnekkaisin, joiden kirjat saavat lehdissä kritiikkejä, hyviäkin, ja joiden kirjat ainakin käväisevät useimmissa kivijalkakaupoissa. Minulla on oma lukijakuntani, pienen kylän kokoinen, mutta vasta pienen kaupungin kokoinen lukijakunta mahdollistaisi asioita, esimerkiksi kirjoitusvapaan ottamisen ilman köyhyyslupausta ja kaikesta maallisesta hyvästä luopumista. Ja lukijakunnan pitäisi koostua, taloudellisista seikoista puhuttaessa, niistä ihmisistä, jotka ostavat kirjan uutena, täydellä hinnalla, kovakantisena, sillä siitä myynnistä kirjailijan tulot syntyvät, jos ovat syntyäkseeni – siitä kirjailija saa useamman euron itselleen jokaisesta myydystä kirjasta. Alehintaista kirjoista ja pokkareista kun kirjailijan tienesti jää kymmeniin sentteihin per myyty kirja.

Ulkomailtakin voi tuloja tulla ja minulle on nyt tullutkin, jotkut ulkomaiset kustantajat maksavat isompia ennakoita kuin suomalaiset (eivät kaikki) ja erityisesti kirjoitusmotivaatiolle esikoisromaanin leviäminen jo kymmenennelle ulkomaiselle kustantajalle tekee oikein hyvää. Kuitenkin kotimainen menekki olisi se kirjailjan toimeentulon kivijalka, jonka varassa tehdään edes määräaikaisia irtiottoja päivätyön tuomasta taloudellisesta turvasta, ilman taloudellista romahdusta siis.

Siihen tarvittaisiin pöhinää julkaistun kirjan ympärille. F-palkintoa voi verrata lähinnä lottovoittoon, ehdokkaaksi pääseminenkin vaatinee jonkinlaisen pöhinän, jotta kirja tulisi huomatuksi, tai todella hyvää tuuria, niin että raatilainen tulisi kiinnittäneeksi huomiota kirjaan, josta ei kovin laajalti puhuta ja pöhistä. Naistenlehtijulkisuus voi sekin olla hyödyksi, mutta useimmat meistä kirjailijoista eivät ole kovin kiinnostavia naistenlehtien näkökulmasta – paitsi ehkä sitten, kun suuri pöhinä on jo sattunut kohdalle ja kirjaa myydään joka puolella. Lehtikritiikit eivät taida ostajia juuri liikkeelle saada, paitsi jos kritiikki on erityisen ylistävä, julkaistu Helsingin Sanomissa ja kriitikkona jokin erityisen hyvin profiloitunut kriitikko eikä esimerkiksi joku marginaalisemmasta kirjallisuudesta ammentava outo lintu. Kirjojen mainostaminenkin kannattaa vasta sitten, kun kirjan jo tiedetään myyvän kymmeniätuhansia kappaleita, koska kustantamoilla ei ole varaa sijoittaa tuottamattomaan markkinointiin. Ns. viidakkorumpukin toimii vain tiettyyn rajaan asti, minun kohdallani kovin hitaasti, ja jotta siitä päästäisiin ISOON PÖHINÄÄN, pitäisi viidakkorummun levitä valtakunnallisen median puolelle. Se yleensä onnistuu vain, jos kirjan aihe on päivänpolttava ja kohua herättävä – ja sillä tavallahan kirjallisuus ei lähtökohtaisesti toimi: kirjat kirjoitetaan yleensä kestämään aikaa eikä kukaan voi varmasti etukäteen ennakoida, mikä yhteiskunnallinen aihe mahtaa kirjan julkaisuhetkellä kiinnostaa suuria massoja ja massamediaa.

Tällä hetkellä myynnin takaava pöhinä onkin kuin taivaasta lankeava siunaus, joka tulee joidenkin uusien teosten osaksi, jolloin ne temmataan myyntitaivaaseen – suurin osa jää epäkiinnostavuuden varjoon. Huolimatta siitä, että se, mikä täällä on todettu kiinnostamattomaksi, voidaan jossain muualla todeta hyvinkin kiinnostavaksi – kunhan pöhinä pääsee syntymään. Pöhinä on se kaunis mekko, meikki ja kampaus, joiden avulla lattioita lakaiseva Tuhkimo pääsee tanssiaisiin ja saa prinssinsä – ei mekkoa, ei tanssiaisia.

Olenko katkera? En. Suurin osa meistä kirjailijoista on samassa tilanteessa. Suurin osa on vielä minua huomattavasti kehnommassa tilanteessa – minulla sentään on oma lukijakunta ja ennen kaikkea teoksiani on käännetty, mistä useimmat voivat vain haaveilla. Ja miksi niitä on käännetty: sain agentin, joka sattui kiinnostumaan tuotannostani ja myy teoksiani aktiivisesti kaikissa mahdollisissa paikoissa ja tilanteissa. Jonkin verran turhautunut kuitenkin olen, koska näen systeemin epäkohdat. Totta kai jotkut kirjat ovat useampien ihmisten mielestä kiinnostavampia kuin toiset, joista innostuu vain hyvin pieni joukko. On aidosti huonohkojakin kirjoja ja toisaalta selkeästi laadukkaita. Eivät kaikki kirjat ole objektiivisestikaan ottaen yhtä hyviä. Ongelmana on se, että markkinakoneisto – esim. julkisuusmekanismit ja kirjakauppiaat – polarisoivat eri tavoin menestyvien kirjojen erot järkyttävän suuriksi, niin että vähemmän myyvä teos ei myy käytännössä lainkaan ja kiinnostavaksi todettu – tai oikeammin valittu - myy oikeastaan enemmän kuin sen edes pitäisi myydä. Ja siinä välillä suurin osa julkaistuista teoksista sinnittelee 500 – 2000 myydyn kappaleen varassa, eräänlaisessa limbossa, josta ei ole ulospääsyä. Paitsi jos kohdalle osuu pöhinä.

Sellaista odotellessa voi vain yrittää laajentaa eri keinoin lukijakuntaansa, niin että seuraava teos nousisi ehkä seuraavaan sarjaan. Esiintymiset eivät käytännössä lisää myyntiä (paitsi mediaesiintymiset ja nekin vain jos toistuvat niin että suuri yleisö herää huomaamaan kirjailijan ja ehkä kirjankin), bloggaaminen on jo poissa muodista, ei juuri kukaan lue kirjailijoiden blogeja (nuorten tyttöjen muotiblogit ovat kiinnostavampia)… Tarvitaan jotain aggressiivisempaa, erottuvampaa, ja sellainen yritys on nyt tämä ilmaisjakokin, samoin kuin Elisa Kirjassa käynnissä oleva euron ale. Saa nähdä, miten käy.

 

Kirjahulabaloo jatkuu: romaaneja eurolla

Täällä on siis ladattavana ILMAISEKSI kolmas romaanini e-kirjana.

Lisäksi muutkin kaksi romaaniani saa nyt e-kirjoina YHDELLÄ EUROLLA / KPL täältä.

Miksi? Koska kirja tarvitsee lukijansa ja lukijakuntansa mahdollistaakseen kirjoittajalleen kirjoitustyön jatkumisen. Ensimmäinen käännetty kirjani leviää ja myy ulkomailla hyvin, esimerkiksi Iso-Britanniassa lukeva yleisö on sihen viehtynyt, ja uskoisin myös seuraavien käännösten lukijansa löytävän.

Mutta Suomessa (joka kotimaani onpi) en ole vuosien kirjailijaurastani huolimatta vielä kovin suurta yleisöä tavoittanut. Olen nytkin saanut kuulla sellaisia uutisia, että joku on pitänyt kirjoittamistani novelleista mutta ei ole kuullutkaan, että olen julkaissut myös romaaneja – peräti kolme kappaletta. Info ei siis kulje, jolloin myöskään potentiaalista lukijakuntaansa ei pääse edes kosiskelemaan. Vahinko on molemminpuolinen sikäli että kyllä lukijakin kirjaa tarvitsee, varsinkin jos kaipaa sellaisia, joita kovin moni ei kirjoita, Suomessa ainakaan. Murakamimaisia, häneenkin minua on verrattu Iso-Britannian suunnalla.

Eli kokeillaan nyt sitten vielä tätäkin. Kun markkinat ovat ylibuukatut ja yksittäiset kirjat uhkaavat hautautua runsauteen, on pakko pelata peliä (ei kuitenkaan nosferatu-peliä, jota kuvailen esikoisessani).

Jotkut ovat ehdottaneet sitäkin, että laittaisin tuolle ilmaisjakelusivulle lahjoitusnappulan. Kiva ajatus, vapaaehtoinen maksu siis, mutta käytännössä hankala, lainsäädännöllisestikin. Eli jos joku haluaa tukea kirjallista työtäni, niin tuolta Elisa Kirjan sivulta voi nyt sillä eurolla ostaa minkä tahansa romaanini. Vaikka sitten Sielut, jos haluaa nollan euron sijasta maksaa yhden. Ja painettuja kirjoja saa niitäkin ilman muuta ostaa, eivät nekään paljon maksa, pokkareina (Lumikko ja Harjukaupunki) varsinkaan!

Lataa, lue ja levitä: ROMAANI SIELUT KULKEVAT SATEESSA E-KIRJANA – ILMAISEKSI!

Jos siis et vielä ole lukenut viimeisintä romaaniani Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) tai haluat muuten vain vilkaista sitä uudestaan, nyt saat sen e-kirjana ilmaiseksi.

Pääset lataamaan kirjan epub-tiedostona (e-kirjan perustiedostomuoto, joka voi lukea tietokoneella, lukulaitteella, iPadilla, älypuhelimella jne) TÄÄLTÄ (lataussivu). Voit myös levittää romaania vapaasti, lähettää siitä kopion vaikka sadalle kaverille – itse asiassa tällainen normaalisti piratismiksi luettava toiminta on tässä tapauksessa jopa suotavaa.

Lisätietoja tästä tempauksesta löydät lataussivulta.

nora ja kirja