Kuvastaja-palkinto (jo toisen kerran)

Kävin sunnuntaina Helsingin kirjamessuilla. Näin siellä Pelle Miljoonan, Lenita Airiston näköisen naisen ja aidon Kari Hotakaisen. Lisäksi kohtasin enemmän tai vähemmän pikaisesti valikoiman erinäisiä kirjailijatovereita ja muita tuttuja. Pelle Miljoona oli pitkä ja messusali täysi. Itse olin lyhyt ja tyhjä: en löytänyt ruokakojua ja kun lopulta löysin, en enää tuntenut nälkää enkä kaikkia vastaantulevia tuttujakaan. Varsinainen asiani messuilla oli vastaanottaa Kuvastaja-palkinto; nimittäin viime vuonna julkaistu romaanini Harjukaupungin salakäytävät katsottiin kyseisen vuoden parhaaksi kotimaiseksi fantasiateokseksi. Katsovana tahona toimi Suomen Tolkien -seura.

Palkintohan tuli minulle jo toisen kerran. Edellinen romaanini Lumikko ja yhdeksän muuta koki saman kohtalon.

Kuvastaja-palkinto jaettiin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten: vuoden 2000 parhaaksi kotimaiseksi fantasiateokseksi nimettiin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, joka sai muitakin kirjallisuuspalkintoja.

Minua haastatellut Tolkien-seuran edustaja kysyi jotain sellaista, että haittaako minua, jos kirjani lasketaan fantasiaksi, kuten nyt pääsi tapahtumaan. Taustalla on tietysti se ajatus, että fantasiapalkinto voisi olla paitsi tunnustus myös eräänlainen kuolemansuudelma teokselle, joka ei oikeastaan ole genrefantasiaa; jos kirja nimittäin leimautuu fantasiaksi (tai scifiksi), moni Tolkienia (tai avaruusoopperoita) vieroksuva ei siihen enää halua kajota. Vastasin jotain sellaista, että moni aiemminkin Kuvastajalla palkittu teos on kaikkea muuta kuin genrefantasiaa – ensimmäisenä juurikin Sinisalon Finlandia-palkittukin romaani, jossa fantasia-ainekset ovat vain yksi taso monitasoisessa teoksessa. Itse olen saanut paitsi näitä Kuvastaja-palkintoja myös scifi-palkintoja: neljä Atorox-pystiä vuoden parhaasta scifi-novellista ja Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaasta suomeksi julkaistusta scifi-teoksesta; sen sai novellikokoelmani Missä junat kääntyvät ensimmäisenä alkuperäisesti suomalaisena teoksena, aiemmin palkinto oli mennyt käännöskirjoille. Siltikään en ole kirjoittanut kuin pari novellia, jotka voidaan luokitella genreteksteiksi. Molemmat romaanini ovat pikemminkin fantasialla maustettua main streamia, Lumikko ja yhdeksän muuta eräänlainen kirjallisuustieteellinen dekkari ja Harjukaupungin salakäytävät ensisijaisesti trilleri, joka on samalla rakkaustarina. Molemmat ovat kolahtaneet myös sellaisiin lukijoihin, joille fantasia ja scifi eivät millään muotoa maistu, ja samalla myös niille lukijoille, jotka scifin ja fantasian piirteistä nimenomaisesti nauttivat. Tosin on sanottava, että jälkimmäinen romaanini on aiheuttanut pettymyksiäkin joillekin spekulatiivisen fiktion ystäville, jotka toivoivat siinä olevan enemmän fantasiaa ja vähemmän arkirealismia ja ihmissuhdeproblematiikkaa. Menetin ehkä sen myötä joitakin aiemmista lukijoistani, mutta sain ison joukon uusia, kuten kirjablogeista voi havaita…

Eli vastaus kuuluu: ei, ei minua haittaa se, että viimeisin kirjani on saanut ystäviä sekä fantasian että perinteisemmän kirjallisuuden lukijoista. Siinä on oma fantastinen tasonsa eikä sitä voi tiukaksi arkiproosaksi sanoa, vaikka siinä ihmisen arkeakin melkoisesti kuvataan ja toisaalta myös ihmisen yrityksiä paeta omaa itseään ja arkielämäänsä. Tavallaan Harjukaupungin salakäytävät on fantasiaromaani. Mutta vähintään yhtä paljon se on trilleri ja rakkaustarina – ehkä hieman vinksahtanut, mutta mielestäni parhaat rakkaustarinat ovat aina vähän semmosia. Ja on se samalla psykologinen kehityskertomuskin. Ja se sijoittuu pääosin Jyväskylään, osittain myös Rio de Janeiroon, Intiaan ja Ranskaan. Ei Keski-Maata tai Narniaa siinä siis.

Palkintohaastattelussa minulta kysyttiin myös, uskonko itse Harjukaupungin salakäytävien mahdollisuuksiin ulkomaisilla markkinoilla, sehän on niin suomalainen kirja, kun se sijoittuukin Jyväskylään. Vastasin, että minun on vähän pakkokin (ainakin yrittää) uskoa, kun agenttini paraikaa kauppaa kyseistä teosta ulkomaisille kustantajille. Sitä paitsi romaani ei minusta ole kovin suomalainen. Sehän kertoo ihmisistä, jotka tekevät Fellinin, Wong Kar-Wain ja Truffautin kaltaisten mestareiden ohjaamista klassikkoelokuvista itselleen uuden elämänfilosofian (kiitos Kerttu Karan, jonka kirjoittama Elokuvallisen elämäntavan opas nousee kirjan tarinassa bestselleriksi kautta maailman). Eikä teos ole mitenkään erityisen suomalainen myöskään monien lukijoideni mielestä. Leena Lumin blogissa eräs kommentoija toteaa näin:

Ai niin, jäi kertomatta,että sain päätökseen Pasi Jääskeläisen :Harjukaupungin salakäytävät.

Melkoisen huikaiseva kirja suomalaisen miehen kirjoittamaksi, mitenkään heitä väheksymättä.
Siinä oli niin monta kerrosta, kuin sipulissa:)
Lopun yllättävyys hämmensi hetkeksi, vaikka sen luki rivien välistä jo aikaisemmin:)

Leena Lumi on kommentoijan kanssa samaa mieltä:

Minäkin pidin kirjaa ‘epäsuomalaisen’ miehen kirjoittamana ja siksi näen sillä markkinoita Suomen ulkopuolelle. Tämä epäsuomalaisuus tässä on nyt ylistystä, ei pahennusta;-)

Eli juu, kyllä minä uskon, että kirjalla on mahdollisuutensa myös maailmalla.

Tässä molemmat Kuvastajani:

Kategoria(t): Aiheeton