Kirja ja sen maine – mistä se syntyy?

Sen lisäksi että olen kirjailija, olen myös lukija. Tunnistan itsessäni ne mekanismit, jotka saavat minut kiinnostumaan tietystä kirjasta ja tekemään toisten kohdalla päätöksen olla tuhlaamatta niihin aikaani. Kaikkea ei voi lukea, joten johonkin lukupäätökset on perustettava. Jossain määrin vaikuttavat kritiikit, aika paljon myös sosiaalinen media. En välttämättä aktiivisesti seuraa kaikkia mahdollisia kirjablogeja (niitä on liikaa ja minulla aikaa liian vähän), mutta jos Twitterissä tai Facebookissa linkitetään kiinnostavan oloiseen kirjabloggaukseen, käyn hyvinkin usein tsekkaamassa, mitä kirjasta sanotaan – ja miten, eli jos bloggaajan tyyli tuntuu samastuttavalta, saatan luottaa myös hänen kirjamakuunsa.

Hyvin paljon vaikuttavat myös perinteiset lehdet ja tv. Jos kirja on esillä paljon ja monella suunnalla, syntyy vaikutelma että sen lukeminen on ikään kuin yleissivistystä, tarpeellista jotta itsekin osaisi osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Toisaalta ns. kuoliaaksi vaietut kirjat, tai ne, joiden vähäiset arvostelut ovat olleet nuivahkoja tai mitäänsanomattomia, murskakritiikeistä puhumattakaan, eivät oikein houkuttele. Suomessa julkaistaan aivan liian paljon kirjoja, jotta lukijalla olisi varaa resurssoida omaa rajallista aikaansa jonkin maineeltaan epämääräisen tai mitättömän kirjan tsekkaamiseen – ihan vain siltä varalta että se olisikin kätketty aarre, kriitikkojen ja suuren yleisön väärinymmärtämä helmi. Ehei: erilaiset mediat auttavat suunnistamaan aidosti kiinnostavien kirjojen luokse ja karsimaan pois epäonnistuneet, lattean keskinkertaiset, tylsät, mielenkiinnottomat ja mitäänsanomattoman valjut teokset. Jopa aiemmin innostusta herättäneen kirjailijan uusi teos jää helposti lukematta, jos se sivuutetaan mediassa tyystin tai todetaan vaikkapa HS:n arvovaltaisen kriitikon äänellä mielenkiinnottomaksi välityöksi, räpellykseksi tai epäonnistuneisuudessaan huvittavaksi kyhäelmäksi.

Ville Rauvola kirjoittaa Kiiltomadossa kiinnostavasti teilipyörän paluusta:

”Kustantajana voin kertoa, että hiljaisuus myy tasan yhtä monta kirjaa kuin teilauskin. Eli hyvin vähän. Mutta kirjailijalle ero hiljaisuuden ja teilauksen välillä on se, että hiljaisuus ei jää elämään internetiin ikuisiksi ajoiksi. Kun aiemmin eilisen lehti oli jo paperikorissa, nykymaailmassa teilaus pyörii Googlen teilipyörässä ikuisesti kuin korppien nokkima, runneltu ruumis.”

Olen huomannut saman. Viimeisintä teostani vainoaa Googlen hakutuloksissa HS:n Karilan ilkamoiva lyttäys, joka ei todellakaan houkuttele tuhlaamaan aikaa Sielut kulkevat sateessa -romaaniin. Kun toisinaan googlaan romaanini katsoakseni, onko siitä julkaistu uusia bloggauksia tai arvosteluja, törmään tuohon masentavaan kritiikkiin joka ikinen kerta. Ja masentava se on siksi, että tiedän muidenkin teosta googlaavien ja ehkä sen lukemista harkitsevien siihen törmäävän. Voi tietysti olla, että yliarvioin ko. kritiikin merkityksen kirjani menekin kannalta, kun toisenlaisiakin arvosteluja on tullut. Tai sitten en. Kirja on jakanut mielipiteitä kovasti: joidenkin mielestä se tosiaan on paras teokseni, joidenkin mielestä taas epäonnistunut. Tämän voisi tulkita niin, että olen onnistunut luomaan jotain uutta, uudistanut omaa tyyliäni ja ehkä jopa kirjoittanut jotain suomalaisessa kirjallisuudessa epätavallista, jotain sellaista joka saa toiset innostumaan ja toiset vieraantumaan, kuten kaikki taiteenlajia uudistava materiaali tekee.  Toisaalta olen vain saattanut kirjoittaa jotain häröilevää, viihdyttäen toisia ja kyllästyttäen loppuja. En tiedä. Kirjan onnistuneisuus on pitkälti makuasia, joskaan ei kokonaan: kirjalliset arvot ovat aina jossain määrin myös objektiivisia. Eri asia sitten on, kykenevätkö kaikki näkyvätkään kriitikot tunnistamaan kirjallisia arvoja täysin erehtymättömästi. Lukijoitakin on monenlaisia: jotkut lukijat yksinkertaisesti innostuvat huonoista, keskinkertaisista ja löysästi kirjoitetuista kirjoista (ei sellaisia muuten julkaistaisi niin paljon ja myytäisi tolkuttomastikin). Lukija tietää toki, mistä pitää ja mistä ei, mutta teoksen arvon objektiivinen arviointi vaatii jo tiettyä oppineisuutta ja ehkä jopa puhdasta älyä.

Mutta jokaisella kirjalla on siis oma maineensa. Joillakin hyvin pikkuriikkisen pieni maine, niin että kirjan olemassaolostakaan ei tiedä kuin pieni joukko, ja toisilla jättiläismäinen maine, niin että kirjan olemassaolosta tietävät jokseenkin kaikki ihmiset eri puolilla maailmaa, lukivatpa kirjaa tai eivät. Ja maine voi olla laadultaankin hyvinkin monenlainen: jokin kirja mielletään kivaksi mutta ei kovin yllätykselliseksi, toinen miellyttävän tasaiseksi lukuromaaniksi, kolmas aivan mielettömän innovatiiviseksi ja sävähdyttäväksi nerontuotokseksi jne. Ja mainetta on rakentamassa pitkälti internet keskustelupalstoineen, kirjablogeineen, netissä julkaistuine kritiikkeineen, sosiaalisine medioineen.

Kun nyt, 7 kuukautta romaanin Sielut kulkevat sateessa julkaisemisen jälkeen googletan sen, voin saada jonkinlaisen käsityksen kolmannen romaanini maineesta. Voi olla, että Google antaa eri koneilla hakuhistorian perusteella hieman erilaisia tuloksia, mutta tässä joitakin havaintoja kotikoneeni löytämistä hakutuloksista ja niiden luonteesta:

Ensimmäisenä tulee vastaan Atenan sivu, jolla esitellään kirjani ja siteerataan sen saamia kritiikkejä ja kirjabloggauksia, tietysti parhaita paloja jaettavaksi valikoiden kuten tapana on.

Toinen hakutulos vie Risingshadowin sivulle, jolla kirja on saanut 14 arvioijalta keskimäärin 4,1 tähteä 5:stä. Kyseessä on scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt sivusto, mikä tietysti taustatietona voi vaikuttaa googlettajaan monella eri tavalla. Sanalliset arviot ovat pääosin positiivisia. Joku nuivistelee kirjan loppuosaa, joku taas ylistää kokonaisuutta: Klassikko, todella hieno, monisyinen teos joka jää varmasti elämään…toisaalta kirja saattaa olla aikalaiskriitikoille vielä vähän liikaa. Tiivistämällä kääntyisi loistavaksi elokuvakässäriksi joten saattaa vielä Hollywood kutsua kirjailijaa. Yksi parhaita koskaan lukemiani; samaan aikaan hauska, pelottava, filosofinen ja ironinen. Selvästi vientitavaraa, toivottavasti käännössopimuksia satelee. 

Kolmas hakutulos esittelee saman sivuston pitemmän arvion kirjasta. Arvio ei ole erityisen innostunut, jos kohta ei erityisen nuivakaan. Sielut kulkevat sateessa tarjoaa maagisen näkemyksen niin Suomesta kuin uskonnostakin, kuolevaisuudesta ja maailmankaikkeuden luomisesta. Tähän kaikkeen Jääskeläinen luo mielenkiintoisia näkökulmia. Kirjailijan faneille kirja lupaa tuttua, mutta samaan aikaan uutta. Ne lukijat, joita uskonto ja asioiden symbolinen käsittely taas ei kiinnosta, kirja saattaa jättää yksin kylmään sateeseen.

Neljäntenä on Plazan lukupiirin analyyttinen ja melkoisen positiivinen teksti kirjasta: Romaani pulppuaa merkityksellisyyttä ja teoksen soisi saavan arvoisensa tarkemman sekä huiman paljon pidemmän analysoinnin kirjallisuudentutkimuksen puolella. 

Seuraavaksi Google tarjoilee Salla Brunoun pettyneen bloggauksen kirjasta: Vaikka Sielut kulkevat sateessa oli minulle yksi syksyn eniten odottamiani kirjoja, jäi kirjan lukukokemus ennakko-odotuksistani jälkeen. 

AdLibriksen myyntisivun jälkeen löytyy Itä-Suomen ylioppilaslehden arvostelu. Se on tyyppiä toisaalta-mutta-toisaalta: Jääskeläinen ei pysty vastustamaan uskonnollisen teemansa kasvatusta suureksi eeppiseksi kohtaamiseksi, joka jää kirjallisilta ansioiltaan aiemman arkisemman maailman kuvauksen varjoon.  Äärimmäisimmilläänkin Sielut kulkevat sateessa on kuitenkin sujuvaa luettavaa, jonka alusta asti kiinnostavat henkilöhahmot pitävät mielenkiinnon yllä aina teoksen maalailevaan loppuun asti. Teos on parhaimmillaan painon pysyessä realismin puolella, mutta tällaisenaankin sillä on potentiaalia johdatella tavallisempienkin dekkarien lukijan askel kerrallaan kohti kosmista kauhua. 

Sitten päästäänkin painoarvoltaan suurimman tahon arvioon eli Juhani Karilan Helsingin Sanomiin kirjoittamaan kritiikkiin, joka ei todellakaan kirjan ääreen ketään houkuttele, vaikka jotkut ovat muuta väittäneetkin: Pasi I. Jääskeläisen kolmas romaani Sielut kulkevat sateessa jää kauas täydellisestä. Sen henkilöt ovat yhdentekeviä, repliikit vaivaannuttavia, kantavaksi rakenteeksi nostettu uskontokeskustelu jää pinnalliseksi ja jotkin kirjan osiot ovat tylsiä. Romaanissa on eräs hyvä puoli, joka paikkaa monta huonoa. Sen ideat lähtevät lapasesta totaalisesti.

Ilmestyessään tuo kritiikki nähdäkseni sementoi aika pitkälti kirjan maineen ns. suuren yleisön silmissä. Uskoakseni ne, jotka eivät kirjojani olleet aiemmin lukeneet, totesivat aika nopeasti kritiikin äärellä, ettei tätä kolmattakaan romaania kannata lukea, ja todennäköisesti unohtivat kirjan saman tien (kuten järkevää onkin, näin toimin itsekin lukijana lehtikritiikkejä lukiessani). Uskolliset lukijani ovat mahdollisesti jättäneet kritiikin omaan arvoonsa, lukeneet kirjan ja muodostaneet itse mielipiteensä siitä (kuka pettyen, kuka riemastuen). Usein sanotaan, että parempi huono kritiikki kuin ei kritiikkiä lainkaan. Tässä tapauksessa olisin mieluummin jäänyt ilman kritiikkiä luin lukenut Karilan ylimielisen sävyisen tekstin (tietäen että myös koko muu Suomi on ko. tekstin lukenut). Tuntui vähän siltä kuin olisi saanut turpiinsa ja tullut vielä nolatuksi todella suuren yleisön edessä: negatiivistakin kritiikkiä voi esittää kirjailijaa ja kirjailijan työtä kunnioittaen, mutta tuo teksti oli sävyltään jotain ihan muuta. Toki HS:lla on oikeus tuollaisiakin julkaista ja kriitikoilla kirjoittaa, mutta aivan varmasti myös kirjailijalla on lupa siitä pahastua. Samantyylistä palautetta saatan joskus antaa päivätyössäni äidinkielen opettajana silloin, kun arvoin oppilaan hutaisseen kirjoitelmansa tahallisen piittaamattomasti, yrittämättäkään todella noudattaa annettuja ohjeita tai haluamatta käyttää kallista aikaansa koulutehtävän asialliseen tekemiseen. Uskoisin kuitenkin kriitikoiden ymmärtävän, että toisin kuin laiskat koululaiset, kirjailijat ovat todella uhranneet aikaa ja vaivaa teoksensa tekemiseen, ja mukana prosessissa on ollut myös kustannustoimittaja. Eli Pertti Kurikan nimipäivien tavoin kirjailijatkin toivoisivat osakseen tiettyä kunnioitusta, vaikka teos ei miellyttäisikään.

Seuraava epäkaupallinen hakutulos esittelee Kirjasfäärin suopean näkemyksen Sieluista: Monitasoinen Sielut kulkevat sateessa tutkiskelee ovelasti elämän ja kirjallisuuden isoja kysymyksiä viihdekirjallisuuden muodossa. Emmekö me vuoda sanoja ja painomustetta, tuntuu Jääskeläinen parafraseeraavan.

Keskisuomalaisessa julkaistu kritiikki on, no, kriittinen mutta asiallisella tavalla, positiivisiakin huomioita esittäen: Sisäkkäistarinoissa on saarnaava ote, mutta runsaan aineiston lukuisat sivujuonteet viedään loppuun, joskin loppupuolella harppomalla ja mustan huumorin kierroksia kiihdyttäen. Unijaksojen liittymäkohdat ovat osoittelevia, ja dialogi on tasapaksua. Kirjallisuusviitteitä teoksessa on paljon. Raamatun lauseita mekaanisesti hokeva lintu on liiankin alleviivatusti velkaa Edgar Allan Poen synkkiä ennustuksia raakkuvalle korpille, mutta muiden klassikkohahmojen esiinmarssi huipentaa persoonallisesti teoksen parodisen aineksen. Tämä kerrostuma onkin teoksen vahvinta antia: ”Judit tietää, ettei kirjallisten henkilöhahmojen kanssa kannata väitellä vaikka ne kummittelevat tässä merkillisessä epäpaikassa yhtä todellisen tai epätodellisen tuntuisina kuin hän itse.”

Kirjavinkit esittelee kirjaa näin: Jääskeläisen kirjassa kun ollaan, kirjallisuudella on tärkeä osa. Tarinassa on kirjallisia kerroksia ja kerrostumia, ja erinomaisen kiehtova lukijahahmo. Tässä kirjassa riittää pureskeltavaa. Aiheessa olisi ollut vaaraa sortua kliseisiin, mutta pahimmat kliseet on vältetty. Kirjassa on päin vastoin varsin yllättäviä käänteitä – en olisi odottanut sen päätyvän sinne, minne se päätyi.

Tämän jälkeen on tarjolla kolme kirjabloggausta: Amma, Ilselä ja Morre. Amma tunnustaa suhtautuneensa tuotantooni ristiriitaisesti (sen ”kalmanhajun” vuoksi), mutta toteaa: Sielut kulkevat sateessa on aivan ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen paras teos (tähän mennessä). Siinä on niin paljon ihmisyyttä, elämää, uskontoa, maailmankaikkeutta, kirjallisuutta ja aivan ajattelun peruslähtökohtia käsitteleviä tasoja, ettei kaiken sisäistäminen yhdellä lukukerralla lie edes mahdollista. Sielut kulkevat sateessa onkin kirja, joka pitää lukea useasti ja josta löytyy aina jotakin uutta. Ilseläkin kertoo kokeneensa jonkinlaisia eläytymisongelmia, mutta näkee kolmannen romaanini arvon suhteessa aiempiin: Jääskeläisen tuotannossa Sielut on selvästi kypsin ja painavin teos. Se ei ole ollenkaan niin herttainen kuin Lumikko eikä maanläheinen kuin Harjukaupunki, mutta uskollisille lukijoille se tarjoaa jotain tuttuakin: vakuuttavasti luodun maailman, jonka yksityiskohdat ovat mietittyjä ja johon lukija voi – jos voi – kadota vähäksi aikaa. Morrenkin arvio on enimmäkseen positiivinen.

Välissä on linkki tähän blogiini ja täällä tarjoamaani lukunäytteeseen, ja sitten tulee taas jokseenkin suopeita kirjablogeja: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Kirsimaria. Kaikki he ovat lukeneet aiempiakin teoksiani ja niistä pitäneet, ja vertaavat kolmatta romaania toiseen ja ensimmäiseen. Harjukaupungin salakäytävät on aika monen kirjabloggaajan suosikki tuotannossani, ja moni vertaa Sieluja nimenomaan siihen – uuden romaanin arvon tunnustaen mutta usein todeten, että se on kovin erilainen aiempiin verrattuna, synkempi ja pelottavampi jos kohta ehkä myös kypsempi.

Sielut oli syksyllä viikon kirjana ja keskusteluni Nadja Nowakin kanssa on aiemmin löytynyt Ylen sivulta ja on sivuston mukaan tulossa sinne pysyvästi – juuri nyt sitä ei kuitenkaan netistä löydy.

Google löytää Sieluista myös sille tehdyn oman Wikipedia-sivun, jota seuraa jälleen kirjablogi, Jussi K. Niemelän analyyttinen ja hyvin imarteleva kirjoitus romaanistani: Jääskeläisen aiempiin romaaneihin verrattuna uusin on selkeästi askel kaupallisempaan suuntaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoita, etteikö kirjailija olisi tehnyt aivan oikean ratkaisun. Vaikka romaanin alkupuoli on viihdyttävä ja helppolukuinen, sen lopussa avautuva pohjaton taiteellisuus ja moniselitteisyys häikäisee. Juuri tällaisista aineksista kirjallisuuden historian suuret romaanit tehdään ja Jääskeläinen on onnistunut työssään loistavasti. Sielut kulkevat sateessa sekä ylittää että uudistaa kirjailijan aiemman tuotannon ja on selvää, että kirjasta tullaan puhumaan vielä pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla. Käännöksiä odotellessa.

GoodReads on kirjailijan näkökulmasta hieman pelottavakin paikka. Kirjasta löytyy sieltä 67 tähtiarviota ja 11 sanallista lukija-arviota. Mitä enemmän arvioita löytyy, sitä enemmän kirjaa on tietysti luettu, ja suuri määrä arvioita on näin ollen kirjailijan kannalta toivottava asia. Toisaalta arviot voivat olla melko tylyjä, mutta jos yhden tähden lyttäysarviot siellä parempien joukossa ahdistavat, kannattaa tsekata ns. isojen nimien saamat palautteet, jotka eivät nekään aina ole kovin imartelevia. GoodReadsin lukijat ovat antaneet Sieluille keskimäärin 3,7 tähteä 5:stä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Sofi Oksasen Puhdistus on saanut keskiarvokseen 3,86, eli melko kriittisiä nämä GoodReadsin lukijat näyttäisivät olevan.

Tämän jälkeen löytyy kolmattakymmentä kirjabloggausta, joita en tässä erikseen listaa (ne toki löytää googlettalla kirjan itse). Joukossa on myös ennakkomainoksia Sieluista, järjestinhän aiheesta blogikisan kirjan julkaisun alla. Suuri osa kirjabloggauksista on positiivisia, eivät kuitenkaan kaikki. Eri kirjablogeilla on erilainen painoarvo, joillakin on enemmän lukijoita kuin toisilla, ja kirjabloggaajien keskinäinen viestintä – esim. heidän tapansa kommentoida toistensa postauksia – on kirjan maineen kannalta aika olennainenkin juttu. Satunnainen googlettaja tietystikään ei blogien lukijamääriä välttämättä tiedosta, mutta bloggaajan kirjoitustyyli ja sen vakuuttavuus totta kai vaikuttavat siihen, millaisen painoarvon lukija bloggaajan näkemykselle kirjasta antaa.

Seuraava ns. virallinen kritiikki on julkaistu Turun Sanomissa ja on sävyltään positiivinen, esitellen kirjaa melko selkeään tyyliin: Jääskeläinen sovittaa saumattomasti yhteen realismia, fantasiaa ja kauhua. Kertojana hän muistaa huumorin virkistävän merkityksen keskellä kehittämiään synkkiä sielunmaisemia.

Parnasso on arvovaltainen kirjallisuuslehti joskaan ei varmastikaan tavoita kovin suurta yleisöä, tavallisista kirjatoukista puhumattakaan. Googlen hakutuloksia joutuu selaamaan aika pitkälle ennen kuin tarjolle tulee Parnasson hieno kritiikki Sieluista, ja sekin aluksi vain osana pitempää listausta, jolta kiireinen nettisurffaaja ei välttämättä jaksa ruveta Sielut-arviota etsimään. Suoraa linkkiä arvosteluun Google ei minulle pelkällä kirjan nimellä anna, mikä on sääli. Jossittelu on typerää ja hedelmätöntä puuhaa, mutta olisin mieluusti suonut näkeväni Parnassossa julkaistun arvostelun Hesarissa: sen lisäksi että kyseessä on parempi teksti arvosteluna, se myös esittelee kirjani tyystin eri valossa, niin että tuntuu siltä kuin Saxell ja Karila olisivat lukeneet täysin eri romaanin. Mutta tämä tietysti on niin kirjallisuuden kuin kirjallisuuskritiikinkin luonne. Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä, ja koska kriitikot ovat ihmisiä ja ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä, voivat arviot erota toisistaan hämmentävän paljon. (Tietysti on oma kysymyksensä, pitäisikö kriitikon kyetä näkemään teoksen objektiivinen olemus sen verran selvästi, että vaikka mieltymykset eroaisivat, eri kriitikot eivät antaisi täysin päinvastaisia arvioita teoksen tietyistä piirteitä.)

 

Netissä siis puhutaan Sielut kulkevat sateessa -romaanista, sillä on oma maineensa. Tietysti näiden teosta kommentoivien sivujen löytäminen vaatii sen tietoista googlettamista. On vaikea sanoa, missä määrin kirjaa käsitteleviin sivuihin voi törmätä vahingossa – tuskin kovin helposti, ellei sitten ala lukea vaikkapa kirjablogien vanhoja postauksia. Koska uusia kirjoja tulee koko ajan valtavana vyörynä, on aika haasteellista saattaa yli puoli vuotta sitten julkaistu kirja uusien lukijoiden tietoisuuteen, ellei kirjaa jostain syystä päätetä nostaa huomion kohteeksi – ja kun viime vuoden kirjapalkinnotkin on jo jaettu, näin tuskin tulee käymään. Joidenkin kirjailijoiden näkyvyys ja samalla vanhojenkin teosten kiinnostavuus ovat toki lisääntyneet esim. ulkomaiden valloituksen myötä. Omakin esikoisromaanini on leviämässä maailmalla, sehän on myyty jo 8 maahan, mukaan luettuna USA, mutta toistaiseksi asiasta ei ole juuri uutisia viralliseen mediaan revitty. Uutiskynnys ylittynee vasta, jos/kun teoksesta tulee kansainvälinen ilmiö, bestseller.

Kun kirjojen mainostaminen ei kustantajalle kannata (paitsi valmiiksi hyvien myyvien teosten kohdalla), jää kirjailijalle oikeastaan vain yksi tapa yrittää lisätä teostensa mainetta: on toimittava itse niiden markkinoijana. On esiinnyttävä erilaisissa tilaisuuksissa, blogattava, twiitattava, yritettävä olla näkyvillä, toivoen että potentiaaliset lukijat kiinnostuvat kirjailjan tuotannosta ja vaikkapa googlaavat hänet – löytäen esimerkiksi edellä esitellyn kaltaisia sivustoja, ikävä kyllä myös teilauskritiikkejä sikäli kuin sellaisia on julkaistu ja nettiin näkyville laitettu.

Jokaisella kirjalla on teoreettinen potentiaalinen yleisönsä, joka koostuu kaikista niistä ihmisistä, joiden kirjamakua teos vastaa ja jotka nauttisivat kirjan lukemisesta, jos sen käsiinsä tulisivat hankkineeksi. Todellinen yleisö tietenkin jää tätä teoreettista yleisöä huomattavasti pienemmäksi, ja markkinoinnin tehtävä olisi kirjan mainetta lisäämällä kaventaa tuota eroa. Jokainen lukija tietää sen tunteen, kun vahingossa tulee lukeneeksi jotain, mikä räjäyttää tajunnan, teoksen joka on ehkä julkaistu vuosikymmeniä sitten ja jonka kirjoittaja on julkaissut paljon muitakin tajunnan räjäyttäviä teoksia. ”Miksi minä en tiennyt näistä kirjoista aiemmin mitään!” Kirjamarkkinoiden mekanismit eivät pyri saattamaan yhteen kaikkia kirjoja niiden potentiaalisen yleisön kanssa, vaan pikemminkin tyrkyttävät muutamaa kirjaa mahdollisimman monelle, niillekin joille löytyisi sopivampaakin luettavaa. Tässä ei tietenkään ole mitään omituista. Markkinat toimivat kuten toimivat – markkinoiden lainalaisuuksien ehdoilla. Kirjailija toivoo toki kirjoilleen mahdollisimman hyvää myyntiä, ihan jo siksi että kustantajat motivoituisivat niitä jatkossakin julkaisemaan, mutta erityisen tärkeää ainakin minulle on, että kirjani tavoittaisivat ne lukijat, joille olen ne kirjoittanut. Tietynlaiset sukulaissielut. Olkoon arvostelu positiivinen tai negatiivinen, hyvä arvostelu ei harhauta potentiaalista lukijaa pois uuden lempikirjansa ääreltä eikä toisaalta hehkuttamalla juksaa ketään lukemaan sellaista kirjaa, joka ei lainkaan omaa makua vastaa. Siksi arvottamiseen pitäisi aina liittyä riittävä objektiivisuuden taso sekä teoksen olemusta valaisevan analyysin kautta esitettyjä perusteluja kriitikon henkilökohtaiselle mielipiteelle

 

 

”Sonera tuhoaa laajakaistayhteydet”: Soneran vastaus – ja mukavia lupauksia!

soneran-vastaus

Soneran asiakaspalvelu siis vastasi Twitterissä esille tuomaani huoleen siitä, että Sonera purkaa nopeat kuparilaajakaistat ja jättää asiakkaat epävarmasti toimivien hitaiden langattomien yhteyksien varaan – ja että purkutyöt tehdään toisinaan ilman minkäänlaista ilmoitusta asiakkalle, kuten on kerrottu jo useamman kerran tapahtuneen. Soneralle siis kiitos reagoimisesta!

Sonera tekee muutamankin hyvältä kuulostavan lupauksen.

Lupaus 1:

”Muutokset tehdään aina siten, että asiakkaat ovat siitä tietoisia. Kenenkään tietämättä ei liittymää lakkauteta.”

Mainiota, jos ja kun näin tosiaan toimitaan. Varmasti Soneralle itselleenkin on tämän valossa selvää, että yhtiö on hyvityksen velkaa niille, joiden liittymä on – ilmeisesti vastoin yhtiön virallista linjaa – kääritty kasaan ilman ennakkoilmoitusta.

Lupaus 2:

”Yhtiö on luvannut että tilalle tulee korvaava palvelu ja laajakaistan nopeus ei hidastu muutoksessa.”

Hienoa! Meidän taloudessamme toteutuva nopeus on tällä hetkellä, kuparisten yhteyksien päässä, noin 16 megaa. Sen alle se ei juurikaan laske. Se riittää varsin hyvin tarpeisiimme: nettidigiboksin käyttämiseen verkon yli, elokuvien vuokraamiseen netissä, isojen tiedostojen lähettämiseen ja vastaanottamiseen, asioiden kaikenlaiseen hoitamiseen verkossa. Olen valmis luopumaan ilman nurinoita kupariyhteyksistä, jos siis tilanne tulee välittömästi valokuituyhteys, jonka avulla edes tuo 16 megan nopeus tosiaan toteutuu luotettavasti. Mieluummin tietysti 32 megaa, jotta myös nettidigiboksimme toimii tulevaisuudessakin. 4G-yhteyshän ei meillä päin toistaiseksi toimi, koska emme ole 4G:n peittoalueella. Lisäksi 4G:n nopeus käsittääkseni jää paljon luvatun alle, toteutuen kuitenkin vähintään noin 6 megan tasoisena, toisin kuin 3G, joka meillä nykyään toimii ½ megan nopeudella (ja pätkien), vaikka iPhonessa olevan yhteyden maksiminopeus on toki huomattavasti suurempi ja keskustassa mittasin sen toimivan 3,6 megan nopeudella.

On selvää, että Sonera ei voi viedä kuparilinjoja ja jättää talouttamme (tai muita vastaavia talouksia) 3G:llä toimivan mokkulan varaan, vaikka sen teoreettinen nopeus olisikin nykyisen laajakaistamme luokkaa – ideaalioloissa, siis käytännössä kaupungin keskustassa. Tilalle tulevan mahdollisen langattoman laitteen nopeuden pitää olla tosiasiallisesti ja nimenomaan käyttöpaikassa vähintään 16 megaa. Lisäksi yhteyden pitää olla luotettava, sillä pätkivällä yhteydellä ei esimerkiksi nettielokuvia katsella tai pankkiasioitakaan hermostumatta hoidella.

Lähden siis siitä, että toistaiseksi voin luottaa kuparilinjojen pysymiseen täällä kotinurkillani, 20 km Jyväskylän länsipuolella, ja jäädä odottelemaan, että Sonera vetää meille valokuitukaapelit ennen kuin mitään linjoja käy purkamaan. Vaihtoehtoisesti Sonera voi toki järjestää tänne entisen Jyväskylän maalaiskunnan puolelle nopeat 4G LTE -yhteydet ja varmistaa ennen kuparilinjojen purkamista, että ne tosiaan toimivat luotettavasti vähintään 16 megan nopeudella. Näin, mikäli Soneran lupauksiin voi luottaa. Toivon koko sydämestäni, että voi. Olisihan varsin huonoa PR-toimintaa ja suoranaista sikailua ensin luvata jotain ja sitten sanoa, että ei vaineskaan, oma vikanne kun asutte haja-asutusalueella, missä hieno langaton nettimme ei sittenkään toimi. Sellaiseen uunoiluun ei Soneran kaltaisella maineikkaalla yhtiöllä liene varaa eikä haluakaan.

Jäädään siis seuraamaan tilannetta!

P.S. Oletan, että ne, joilta nopeat kiinteät laajakaistat on purettu ja joille ei ole järjestetty saman tien tosiasiallisesti yhtä nopeaa yhteyttä tilalle, voivat odottaa Soneran korjaavan virheensä ensi tilassa. Sonerahan vastaa minulle näin: ”Emme ole tuhoamassa, vaan teknologia vaihdetaan uudempaan alueilla, joilla kupariverkolla on enää vähän käyttäjiä.” Tämä kuulostaa jo asiallisemmalta toiminnalta kuin linjojen purkaminen ja asiakkaiden jättäminen heikosti toimivien yhteyksien varaan. Kannatan lämpimästi uudemman teknologian käyttöönottoa kaikkialla, kunhan uusi tarkoittaa todellakin vähintään yhtä hyvin toimivaa kuin vanha.

Sonera tuhoaa laajakaistayhteydet: palveluntarjoaja vai desantti?

Viime aikoina mediassa on uutisoitu aika rauhallisesti Soneran puuhastelusta. Yhtiöhän on siis purkamassa kiinteitä laajakaistaverkkoja kaikkialla Suomessa, koska kuparilankalinjojen kunnossapito tulee yhtiön mielestä liian kalliiksi. Jossain tilalle on onnistuttu hankkimaan (esim. osuuskuntapohjaisesti) vielä nopeampaa valokuitua, monessa paikassa on jouduttu tyytymään mokkulayhteyksiin – paremmin, huonommin tai ei lainkaan toimiviin sellaisiin. 3G-yhteydetkään eivät ihan joka paikassa toimi, eivät ainakaan ongelmitta ja katkoitta, ja siellä, missä ne toimivat, nopeudet jäävät kauaksi kiinteän laajakaistan nopeuksista. Itselläni esimerkiksi on täällä Jyväskylän haja-asutusalueella käytössä Elisa Viihteen 20-megainen yhteys, jonka varassa mukavasti toimivat niin Elisan nettidigiboksi kuin Netflix ja kaikenlaiset nettivuokraamot, kuten herran vuonna 2014 kuuluu ollakin. Netin selailu käy jouhevasti haettaessa tietoa päivätyöhön tai kirjailijan työhön, ja esimerkiksi ulkomaisten kustantajien pyytämät promokuvatkin lähtevät melko jouhevasti matkaan.

Kova tuuli katkaisi yhteyden muutamaksi päiväksi, joiden aikana pääsin kokeilemaan pelkän 3G-yhteyden varassa elämistä. Nettidigiboksi tietysti lakkasi toimimasta, samoin netin yli toimivat maksukanavat. Oma pöytäkoneeni toimi nettiselailussa välttävästi älypuhelimen 3G-verkkoon yhdistettynä, mutta yhteys putoili tiuhaan GPRS-tilaan, jolloin yksinkertaisinkaan sivusto ei suostunut latautumaan. YouTube-videot tökkivät ankarasti, ja nettimittari näytti tiedonsiirtonopeudeksi noin puolta megaa. Käytännössä siis talous siirtyi ajassa useita vuosia taaksepäin, aikaan ennen kunnollisia adsl-yhteyksiä, mikä näkyi monessakin asiassa varsin ärsyttävällä tavalla. Nettipankkiakaan ei ole mukava käyttää, kun kesken prosessia langaton yhteys kadottaa 3G:n ja kaikki jämähtää paikoilleen.

Tänään yhteys tuli takaisin, mutta epäilys kävi jo mielessä, sillä eräälle Vaajakosken suunnassa asuvalle perheelle oli Sonera tehnyt viime viikolla ohraiset:  Elisalta tilattu netti oli lakannut toimimasta, ja kun perhe alkoi sitten selvittää vikailmoituksen kautta tilannetta, vähitellen selvisi, että syynä netin toimimattomuuteen oli se, että Sonera oli purkanut linjansa. Ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, puhumattakaan siitä, että Sonera olisi vaivautunut selvittämään, että perheellä on käytössään edes auttavasti toimiva langaton yhteys.

On selvää, että Soneran purkutyöt saavuttavat ennen pitkää myös minun kotini. Koska asun 20 km:n päässä kaupungin keskustasta, 4G-yhteydet eivät vielä täällä toimi, ja 3G:kin toimii melko hitaasti ja katkeillen. Valtio on antanut Soneralle luvan purkaa linjat, mikä on jo sinänsä aika kummallista toimintaa, vaikka asiaan liittyykin ehto:

”Soneralle on asetettu toimiluvassa ehto, jonka mukaan yhtiön on varmistettava asiakkaidensa puhelinyhteyden toimivuus ennen kiinteän verkon purkamista. Sonera oli esittänyt ehdon poistamista vedoten siihen, ettei muilla operaattoreilla vastaava velvoitetta ole.

Ministeriö ei tähän suostu.”

Näyttää siis vahvasti siltä, että edes tätä ehtoa Sonera ei ole käytännössä noudattanut. Kivijärveläiselle kansanedustaja Anne Kalmarillehan Sonera teki netinkatkaisutemput jo vuonna 2012, mikä ymmärrettävästi raivostutti kansanedustajan siinä määrin, että tämä teki rikosilmoituksen. Soneran toiminta onkin selkeästi epäeettistä ja kaikkea muuta kuin hyväksyttävää, ottaen huomioon että kuparilinjoja aidosti korvaavia yhteyksiä ei yksinkertaisesti vielä ole riittävästi tarjolla, etenkään niillä alueilla, missä linjojen purkaminen on jo täydellä tohinalla käynnissä. On myös tuotu esille, että nopeaa laajakaistaa tarvitsevat jo elinkeinonsa vuoksi esimerkiksi monet maatilanpitäjät ja lukuisat yrittäjät, joille mokkulan tarjoama pätkivä puolimegainen yhteys ei yksinkertaisesti riitä. Kuinka siis on mahdollista, että Suomessa sallitaan Soneralta tällainen räikeästi epätasa-arvoa lisäävä ja maaseudun ihmisten työskentelymahdollisuuksia rajoittava tai ne täysin estävä toimenpide? Sodassa viholliselta pyritään ensimmäiseksi katkaisemaan tietoliikenneyhteydet. Nyt meille haja-asutusalueiden ihmisille ollaan tekemässä todella ikävää ja valtakunnallisen it-stategian vastaista temppua, joka on luonteeltaan kuin avoin sodanjulistus. Pitäisikö meidän lähettää aseistetut kodinturvajoukot suojelemaan tietoliikenneyhteyksiämme ahneen yhtiön purkupartioilta, kun valtio ei näytä kansalaisiaan suojelevan tältä mielivallalta? Yhdellä yhtiöllä ei yksinkertaisesti saa eikä pidä olla tällaista valtaa, kun sen johto ei selvästikään ymmärrä vastuutaan ja käytännön toimet osoittavat johdonmukaista ylimielisyyttä ja piittaamattomuutta niiden vaikeuksien suhteen, joita linjojen hätiköity purkaminen lukemattomille ihmisille Suomessa aiheuttaa.

Mihin tarvitaan mitään rajojen ulkopuolisia viholliskuvia, kun jo omat yhtiömme saavat valtion luvalla lähettää palkkadesanttinsa tuhoamaan kaupunkien ulkopuoliset tietoliikenneyhteydet ja palauttaa näin perhekunnat takaisin kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, seurauksista välittämättä, samalla kun myyvät värikkäin ja iloisin mainoksin palveluita niille, jotka ovat kyllin onnekkaita saadakseen pitää toimivat nettiyhteytensä…

On selvää, että tässä tilanteessa Soneran laajakaistaverkkoa rampauttava toiminta pitäisi välittömästi määrätä keskeytettäväksi ja Sonera pitäisi velvoittaa toimittamaan pikaisesti jo purkamiensa yhteyksien tilalle valokuituyhteydet, olipa se Soneralle voittoa tuottavaa toimintaa tai ei. Sokea Reetakin näkisi otsallaan, että kupariverkkojen purkamiseen voidaan ryhtyä vasta, kun korvaavat, vähintään vastaavan tasoiset verkot on purkukohteeseen rakennettu. Joko valokuituverkot tai sitten toimivat 4G-verkot. Suomella ei tässä tilanteessa ole varaa tehdä tällaisia idioottimaisuuksia, jotka eivät kuulu lainkaan demokraattisen maan kulttuuriin – tällaisia oikeustajua loukkaavia nettiyhteyksien purkamisia voisi odottaa tapahtuvan kehitysmaissa tai totalitäärisissä yhteiskunnissa, mutta ei täällä.

*****

edit: Sonera vastasi nopeasti puheenvuorooni Twitterin puolella. Siitä oma juttunsa blogissa.

 

Lumikko julkaistaan Yhdysvalloissa

Tiedote 19. helmikuuta 2014:

Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta julkaistaan Yhdysvalloissa. Oikeudet ostanut kustantaja on Thomas Dunne Books. Romaani julkaistiin vuoden 2013 marraskuussa Iso-Britanniassa nimellä The Rabbit Back Literature Society. Se on myyty myös Saksaan, Ranskaan, Espanjaan, Italiaan, Tsekkiin ja Liettuaan.

Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani, 2006)

     Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani, 2006)

From Wikipedia, the free encyclopedia
Thomas Dunne Books
Parent company St. Martin’s Press(Macmillan)
Founded 1986
Country of origin United States
Headquarters location New York City
Publication types Books
Official website Thomas Dunne Books

Thomas Dunne Books, an imprint of St. Martin’s Press, a division of Macmillan Publishers, publishes popular trade fiction and nonfiction. Established by publisher Thomas Dunne in 1986, Thomas Dunne Books is based out of the Flatiron Building in New York City. ”An imprint that scorns snobbery, prizes the quirky and commercial and flourishes through a unique form of high-volume publishing,” Thomas Dunne Books produces approximately 175 titles each year, covering a range of genres including commercial and literary fiction, mysteries, thrillers, biography, politics, history, sports, and popular science.[1] In its nearly 30-year history, Thomas Dunne Books has published numerous New York Times bestsellers including Dan Brown’s first novel Digital Fortress, over 20 books by international sensation Rosamunde Pilcher, a series of Walking Dead novels written by series creator Robert KirkmanA Street Cat Named Bob by James Bowden, the Meg Langslow mysteries by Donna AndrewsTo Try Men’s Souls and other historical fiction by former Speaker of the House Newt Gingrich and many, many more. Currently, Thomas Dunne Books publishes trade paperbacks through St. Martin’s Griffin and mysteries through St. Martin’s Minotaur.