Äitienpäiväruno

Kirjoitin joskus vuosia sitten runon äidilleni, arvatenkin äitienpäivänä, ja tarjoilen sen tässä kaikille äiti-naisille:

 

IMETTÄVÄISILLE

Taivaankannen poikki kipitti tiu varpusia;

Joku nekin on muninut, onneton
hautonut, ruokkinut.
Hyvä luoja,
sanoi rouva Varpunen;
ne kurjat söivät painonsa verran itikoita päivässä
ja nyt ne säntäilevät taivaan moottoriteillä

etsien kai sateenkaarta
josta varikset
tunkion takana puhuivat

naurahti rouva Varpunen
ja nautti
mehevän toukan
kuumeisen kevätauringon vieriessä sihisten järveen

Kirjailijat ja twitter

Kirjailija Matt Haig on kirjoittanut hyvän jutun kirjailijoiden – ja itsensä – suhteesta Twitteriin. Siinä hän mm. toteaa, etteivät kaikki halua kirjailjoita linjoille – kutsuvatpa jotkut jopa hirviöiksi sellaisia kirjailijoita, jotka twiittaavat kirjansa saamasta myönteisestä arviosta blogissa tai lehdessä. Haig tunnustautuu monsteriksi siinä mielessä ja niin teen minäkin.

Ensinnäkin – kuten Haig toteaa – kirjailijoille oma tuotanto on jonkinlainen minuuden jatke, jolla tavoitellaan ihmisiä. Lukijoita. Silloin Twitterkin toimii samalla tavalla, jonkinlaisena keinona avautua ja avata minuuttaan ja tavoitella samalla muita ihmisiä, jotka verkossa enemmän tai vähemmän sokeina toisiaan hapuilevat. Haigin tavoin minäkin pidän sosiaalista mediaa myös jollain tapaa kirjoittamisen tuskaa lievittävänä asiana. Juuri nytkin mietin ankarasti romaanini viime hetken säätöjä ja nakuttelen lisää tekstiä, mutta jotta pääni ei hajoaisi, poikkean välillä Facebookiin, Twitteriin ja tänne blogiinkin. Eikä siitäkään tietysti mihinkään pääse, että Twitter on samalla myös jonkinlainen tapa tehdä maailmalle tiettäväksi, että täältä olisi nyt kohta uusi kirja tulossa ja että odotellessa niitä vanhojakin saa vapaasti lukea.

Tietenkään kukaan ei ryntää kauppaan ostamaan PIJ-tuotantoa vain siksi, että sattuu lukemaan Twitter-päivitykseni. Voi käydä niinkin, että joku heittoni saa kauppaan jo lähdössä olleen ihmisen muuttamaan mielensä ja ostamaan sittenkin muovikassillisen suklaata. Eli ei tässä mitään suoranaista markkinointistrategiaakaan toteuteta. Mitä enemmän omaa nettinäkyvyyttä miettii, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että viisainta olisi vetäytyä hämärään ja liikkua netissä vain samalla tavalla anonyyminä kuin paavi Borgia pahansuovan yleisön joukossa paraikaa pyörivässä tv-sarjassa. Mutta silti on tarve twiitata, päivittää, statustaa . Ehkä kyse on osittain siitäkin, että kirjaa kirjoittaessa täytyy ihan oikeasti uhrata suuri osa sosiaalista elämää, jättää väliin bileitä, istua kotona useamman vuoden ajan kirjoittamassa aina siinä kohdassa, jossa kirjoittamattomana voisi pitkästä aikaa tavata jotain unohtuneita kavereita ja relata. Sosiaalinen media on laiha sosiaalisen elämän korvike mutta on sekin sentään jotain.

Twiittaan, mutta kunhan saan TÄMÄN kirjan valmiiksi, sitten kyllä, ehkä, lähden ulos ja tapaan ainakin pari ihmistä ihan IRL.

 

Mainosrahoitteista kirjallisuutta

Klaavassa kerrotaan suunnitelmista lisätä mainoksia e-kirjoihin. Tätä voikin pohtia itsekseen samalla kun katsoo televisiosta jotain sarjaa, jonka kerronta keskeytetään joka kymmenes minuutti noin viiden minuutin pituisen mainoskatkon ajaksi. Esimerkiksi The Walking Dead ja Da Vincin demonit on pilkottu jokseenkin katselukelvottomiksi tällä tavalla. Käytännössä katson kaiken tv:stä katsomani tallennuksina digiboksilta ja kelaan mainosten yli, mutta joka tapauksessa tähän puuhaan pitää ryhtyä kymmenen minuutin välein, mikä ei vastaa käsitystäni elokuva- tai tv-sarjanautinnosta.

Yleensä tilaankin seuraamani sarjat kokonaisina tuotantokausina boksimuodossa, jos vain mahdollista. Ihan uusia sarjoja vain ei sellaisina vielä saa, jolloin ainoa vaihtoehto on joko löytää jokin maksukanava, jolta sarjan voi katsoa ilman mainoksia, tai imuroida jaksot vertaisverkosta. Ja siihen taas en viitsi mennä monestakaan syystä, joista vähäisin ei ole se teoreettinen mahdollisuus, että ovelle ilmaantuu espanjalainen inkvisitio ja päädyn kidutuskammioon rusikoitavaksi rikoksista ihmiskuntaa ja kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan, saaden päälle vielä sakot, joita koko sukulinjani joutuu maksamaan tuhannen vuoden ajan.

Nyt sitten näyttää siltä, että e-kirjatkin saattavat saada mainoksia lukukokemusta tärvelemään. Nyt tietysti sanotaan, että mainokset mahdollistaisivat kirjan edullisen hinnan tai jopa ilmaisuuden, ja täyden hinnan maksamalla saisi kirjan ilman mainoksia. Uskoo ken uskoo. Käytännössähän homma saattaisi mennä aluksi niin, että mainosrahoitteinen versio olisi mainoksetonta halvempi, mutta vähitellen mainokset hiipisivät ihan kaikkiin kirjoihin. Tai ainakin niihin, joista sitä mainostilaa ostettaisiin. Eli hyvin myyviin. Pienilevikkisemmät e-kirjat jäisivät ilman mainoksia, jolloin niiden hinta saattaisi kohota pilviin. Ja ehkä niitä vähitellen lakattaisiin julkaisemasta, kun kustantamot päätyisivät laajemminkin taskulaskinheebojen käsiin.

Jo kauan on puhuttu kirja-alan kriisistä. Pelkään, että mainosrahoitteisuus nähdään lopulta ainoana mahdollisena ratkaisuna siihen, mikä tietysti vain muuttaa kriisin luonnetta, eikä välttämättä parempaan suuntaan.

Mainoksilla voitaisiin tietysti rahoittaa muutakin kuin tv-toimintaa ja kirjoja. Kouluthan kärsivät jatkuvasta rahapulasta. Miksipä ei myytäisi mainostajille mainosaikaa kevätjuhlista, aamunavauksista tai vaikka oppitunneista. Opettaja voisi aloittaa tuntinsa kehumalla, miten Burana Caps sai pahan päänsäryn aisoihin heti aamulla, ja kuvailemalla Corn Flakes -maissihiutaleiden maistuvuutta aamiaispöydässä. Tekstitaidon harjoituksissa voisi hyvinkin olla tekstimainontaa. Matematiikan sanalliset tehtävät ovat loistava paikka tuotesijoittelulle: Hanna ei halua olla säälittävä luuseri ja siksi hän päättää hankkia uusimman iPhonen, jolla ansaitsee ystäviensä kunnioituksen. Laske, tuleeko Hannalle edullisemmaksi ottaa kulutusluottoa ja ostaa uusin, upea iPhone kertamaksulla vai solmia Soneran kanssa operaattorisopimus…

Tuotesijoittelu voisi lisätä kirjailijankin tuloja. Seuraavassa romaanissani ajellaan autoilla Pariisissa ja Budapestissa. Mutta minkä merkkisillä? Jos autonvalmistaja haluaa tavoittaa lukijani, sopivaa korvausta vastaan voin lisätä tekstiin tietyn automerkin ja mallin ja sopivia adjektiiveja. Judit istui uudenkarheaan Citroën C4:ään, jonka muotoilu miellytti hänen silmiään kovasti ja sai hänet unohtamaan, mitä kaikkea Pariisin sateisessa yössä liikkui…

 

Sielut kulkevat sateessa: kansi

Atenan kirjaluettelo syksylle 2013 löytyy nyt verkosta, ja siinä on mukana myös syksyllä ilmestyvän romaanini kansi. Se on tällainen:

 

 

 

 

 

 

Tämä kirjoittamisen kiitävä hetki

Työhuoneen oven takaa kuuluu metelöintiä. Yritän silti keskittyä kirjoittamaan. Romaania Sielut kulkevat sateessa ennakkomyydään jo verkkokaupoissa, mutta oikeasti (kuten usein tässä vaiheessa muillakin kirjailijoilla) sen kirjoittaminen on vielä vähän kesken. Loppu puuttuu, ja ennen kuin pystyn sitä kirjoittamaan, pitää käydä läpi romaanin aiempaa tekstiä (ties kuinka monetta kertaa), jotta saan kootuksi päähäni kaikki temaattiset ja juonikuviolliset ja henkilökuvaukseen liittyvät säikeet viedäkseni kaiken sopivasti loppuun romaanin viimeisten tapahtumien aikana. Hidasta, hidasta, kovin hidasta ja väsyttävää. Niskaan sattuu, hartiat ovat jumissa liiasta koneen ääressä istumisesta; kävin äsken ottamassa särkylääkkeen voidakseni jatkaa tässä istumista. Keskittyminen romaaniin tosin katkeilee, välillä käyn facebookin puolella kommentoimassa ja lukemassa kommentteja, äsken twiittasinkin jotain – kommentoin paria keskustelua – ja aiemmin päivällä kävin tilaamassa uudet silmälasit, joita tietysti kirjoitushommissakin tarvitaan. Kohta on pakko levätä, katsoa digiboksilta jotain, tai Netflixistä tai Filmnetistä, suoraan en telkkarista paljoakaan mitään katso, mihin osasyynä on talon katolla oleva antenni, joka on koko talven roikkunut puoliksi irrallaan, mikä saa kuvan räpsimään. Tallenteet kuitenkin tulevat nettiboksilta eikä antennin alennustila niihin onneksi vaikuta. Ja mitä olenkaan katsellut: Netflixistä Hemlock Grove -sarjan viikonlopun flunssailun aikana (hyvää kauhua kirjailijalle, joka on kyllästynyt tusinakauhuun), jotain genre-elokuvia, Woody Allen -dokumentin, Following-sarjaa… Katsoisin ulos työhuoneen ikkunasta mutta verho on kiinni, kuten aina; kaipa sulkeudun täällä symbolisesti oman tajuntani vangiksi, tai sitten maisema vain ei miellytä – kevät näyttää syksyltä eikä pikkutien, kiviaidan, jätevedenpuhdistamon ja harmaiden puiden yhdistelmä ole inspiroivin mahdollinen. Mutta nyt pitää jatkaa romaanin loppuunsaattamista…

Amerikkalainen kirjoja kirjoittava nainen ei ole amerikkalainen kirjailija

Wikipedia bumps women from ‘American novelists’ category

Wikipedia on siis oheisen jutun mukaan poistanut amerikkalaisia naispuolisia kirjailijoita luokasta “American novelists”. Logiikka on sellainen, että he ovat tietysti amerikkalaisia naiskirjailijoita, eivät amerikkalaisia kirjailijoita. Huomasin linkin juttuun suomalaisen naiskirjailija Tiina Raevaaran fb-seinällä. Uteliaisuuteni heräsi ja kävin katsomassa suomalaisesta Wikipediasta, millainen on oma luokitukseni. Havaitsin, ettei minua ollut luokiteltu suomalaiseksi mieskirjailijaksi tai edes suomalaiseksi kirjailijaksi, vaan suomalaiseksi tieteiskirjailijaksi ja suomalaiseksi fantasiakirjailijaksi.

Wikipedian mukaan en siis ole suomalainen kirjailija.

Yhtään tieteisromaaniahan en ole kirjoittanut, joten tuo tieteiskirjailijuus on suuresti liioiteltua. Fantasia-etuliitekin saattaa olla hieman harhaanjohtava. Mutta tokihan Wikipedia tietää parhaiten.

Murakami muka, vai joku Carroll – kirjailija ja sen vierustoverit

Usein yhden kirjailijan yhteydessä mainitaan toisten kirjailijoiden nimiä. Yhteydet voivat olla monenlaisia. Joku lukija ehkä listaa, millaiset kirjailijat häntä miellyttävät. Tai sitten etsitään jollain tapaa samankaltaisia kirjailijoita. Että jos pidit näistä, saatat pitää tästäkin. Kyse voi olla myös koulukuntanäkökulmasta, ja esimerkiksi minulla reaalifantastikkona on jonkinlaisia yhteyksiä toisiin reaalifantastikoiksi tunnustautuneisiin tai sellaisiksi määriteltyihin kirjailijoihin, jollaisia Suomessa ovat mm. Juha-Pekka Koskinen ja Anne Leinonen. Ns. Finnish Weirdin eli suomikumman kautta tulen yhdistetyksi mm. Johanna Sinisaloon, Tiina Raevaaraan, J. Pekka Mäkelään ja Leena Krohniin.

Esikoiskirjan markkinoinnin yhteydessä minut yhdistettiin pariin kuuluisaan kirjailijaan, jotka mainitaan myös Kiiltomadon arvostelussa: Realistista lähestymistapaa pakoilevaa teosta on kuvailtu maagisen realismin edustajaksi, eivätkä esim.Peter Høeg tai Mihail Bulgakov ole kaukana Jääskeläisen tyylistä. Nämä kaksi ovatkin omia suosikkejani ja jollain tavalla esikuviani, joskaan en Bulgakovilta ole lukenut muuta kuin sen kaikkein kuuluisimman romaanin. Höegiä sen sijaan olen lukenut enemmänkin, ja jo Lumen taju teki aikoinaan vaikutuksen tavassaan yhdistää realistista kerrontaa kummallisiin juttuihin. Pidin kovasti myös Naisesta ja apinasta ja Rajatapauksista. 

Olen kirjoittanut sen verran kauan ja ilmeisesti onnistuneestikin, että olen itsekin päässyt toisten kirjoittajien esikuvalistalle, jotka nekin rakentavat jonkinlaisia yhteyksiä minun ja muiden kirjailijoiden välille. Näin kertoo Osuuskumman sivuilla Tarja Sipiläinen: Alakouluikäisenä hänet sytytti lukemisharrastukseen Edgar Rice Burroughs. Myöhemmin mukanaan veivät muun muassa Douglas Adams, Terry Pratchett, Robin Hobb, Roald Dahl, Stephen King, Gabriel Garcia Márquez ja lukemattomat muut tarinankertojat. Kirjoittajaesikuvia ovat esimerkiksi Jonathan Carroll, Neil Gaiman, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Anne Leinonen.

Neil Gaimaniin koenkin henkistä sukulaisuutta enkä ainoastaan hänen mustien t-paitojensa vuoksi. Samoin Jonathan Carrollista innostuin joskus vuosia sitten kovastikin; esikoisromaaniani kirjoittaessani löysin Carrollin Naurujen maan takakansitekstin ja ehdin jo pelästyä, että olemme käytännössä kertomassa samanlaista tarinaa. Kun oma kirja oli valmis, sallin itseni lukea Naurujen maan, ja helpotuksekseni huomasin, että tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta olimme päätyneet erilaisiin tarinoihin. Muutama kirjabloggaajakin on kytkenyt minut Jonathan Carrolliin, mikä sopii minulle mainiosti; näistä blogeista mainittakoon Jäljen ääni ja Kujerruksia, jossa päädyn myös Haruki Murakamin seuraan: Maagista realismia en kuitenkaan osaa olla lukematta. Murakami, Jonathan Carroll ja Pasi Ilmari Jääskeläinen edustavat minulle tällä hetkellä niitä kirjailjoita, jotka onnistuvat tuomaan minulle näitä kammottavan kiehtovia pelkokicksejä. Toisaalta lukemisen jälkeen on myös rauhallinen olo, tuntemus siitä että on hetken ollut osa jotain ihmeellisempää maailmaa.

Itse en Murakamia ole lukenut vielä yhtään, mutta kun olen muutamassakin blogikirjoituksessa tullut häneen verratuksi, täytynee tutustua.

Myöskään Paul Austeria en ole lukenut, olen nähnyt vain yhden hänen tarinaansa perustuvan elokuvan, mutta muistelen jonkun minua häneenkin verranneen. Itse asiassa agenttini myy toista romaaniani tällaisella mainoslauseella: Paul Auster meets David Lynch… … if you prefer quick descriptions….