Jyväskylän salakäytävät

Maailmassa on kaksi vastakkaista voimaa: aistillisuus ja kaikki muu. Kaikki sellainen, mikä haluaa tuhota aistillisuuden, kumpuaa typeryydestä, pahuudesta ja kuolemanpalvonnasta. Sellainen politiikka, joka pelkää aistillisuutta, on pahasta ihmiselle. Sellainen uskonto, joka pelkää aistillisuutta, on pahasta ihmiselle.  Sellainen jumala, joka kavahtaa aistillisuutta, on harmaa kuolemanjumala. Ei sellaista pidä mennä kumartamaan, ei palvomaan.

Romaanin kirjoittaminen on helppoa. Pitää vain laittaa pieniä mustia merkkejä riittävän paljon peräkkäin niin, että järjestys miellyttää muita ihmisiä, tai edes useimpia. Tätä järjestelytyötä olen paraikaa suorittamassa. Teoriassa pitäisi saada romaanin ensimmäinen versio kustantamoon joululoman jälkeen. Tavoite on mahdollista saavuttaa, mutta Jörn Donnerin sanoin: Mä en lupaa mitään. (Paitsi uhrata lomani tähän puuhasteluun, joka välillä tuntuu merkitykselliseltä ja välillä toisaalta perin turhalta – jos nyt vaikka Suuret Muinaiset murtautuvat tähän todellisuuteen ja tuhoavat kaiken, kylläpä ottaa päähän sellaista kirjailijaa, joka on joululomansa kirjoittamiseen uhrannut.)

No, romaanikäsikirjoitus on hetki hetkeltä valmiimpi. Ja valmiiksi se on saatava jo siksikin, että pää ei kestä loputtomiin keskeneräisen romaanin painetta. Lauseita putoilee korvista ja sieraimista ja henkilöhahmot huutelevat omiaan tosielämän dialogeihin. Ja jotta tuotanto täydentyisi, pitäisi päästä lopulta kirjoittamaan sitä seuraavaakin romaania. Sitä, josta sitten tulee Se Täydellinen – sellainen kuin alustavissa mielikuvissa. Kaikki todellisuuden romaanithan ovat ainakin tekijöilleen enemmän tai vähemmän pettymyksiä, laimean platonilaisia kajastuksia siitä, mitä niistä piti tulla. Pahimmassa tapauksessa kirjailija huomaa romaaninsa olevan pettymys muillekin, mutta minkäs teet. Jokainen ei voi saada Finlandiaa ja muita palkintoja ja tulla nimitetyksi Maailmankaikkeuden Keskeisimmäksi Henkilöksi, ei ihan joka kerta ainakaan. Sinänsä aika hupaisaa, että mustien merkkien järjestelyä harjoittavat ihmiseläimet moiseen edes pyrkivät. Onhan sekin jo saavutus, että valtaisa määrä merkkejä muodostaa lopulta merkityksellisen ja iloa tuottavan kokonaisuuden.

Kirjailija Tiina Raevaaralle kiitos seuraavasta linkistä:

Ja juuri kun juonen piti olla selvä ja romaanin viimeisen kolmanneksen vain kirjoittamista vaille valmis, käsikirjoituksen pinnan alta esiin nousee vaihtoehtoinen juonenkulku. Minulla on nyt käsissäni keskeneräinen käsikirjoitus, josta voi syntyä kaksi jokseenkin erilaista romaania, riippuen siitä, kumman romaanitodellisuuden annan tekstiksi manifestoitua.

Kirjoitin kummatkin juonenkulut synopksiksen muodossa muistiin ja vertailen nyt niitä pohdiskellen erilaisten ratkaisujen seuraamuksia. Huomiseen mennessä olisi tarkoitus päättää, mihin suuntaan alan tarinaa kirjoittaa.

Ehkä voisinkin kirjoittaa molemmat versiot valmiiksi. Kustantaja voisi sitten päästää ne markkinoille identtisen näköisinä laitoksina ja olisi sattumasta kiinni, kumpi versio kenenkin lukijan käsiin päätyy.

Paitsi että miksi tyytyä kahteen erilaiseen versioon, jos tälle tielle lähdetään. Pienellä miettimisellä keksisin varmasti enemmänkin vaihtoehtoisia tapoja saattaa tarina päätökseen.

Jotkut kirjailijat pystyvät kirjoittamaan koko romaanin katsomatta kertaakaan taakseen. Sitten on niitä Kalliopen poikia (ja tyttöjä), jotka eivät siihen pysty vaan yrittävät nähdä piilotajunnan perukoilta noutamansa Eurydiken ennen kuin ollaan perillä – ja sehän on usein virhe. Silmä huomaa kömpelyyden tuossa ja virheen tässä ja vetämättömiä käänteitä ja järkyttävän kehnoja ilmauksia ja ties millaisia kammottavuuksia, joita on ihan pakko korjailla ennen kuin voi jatkaa eteenpäin.

Joskus toki perässä laahautuva teksti näyttää oikein hyvältä ja kannustaa jatkamaan kirjoittamista. Tosin seuraava vilkaisu voi näyttää jotain ihan muuta. Seuraa syvä kauhu, hajoavien perustusten syndrooma, ja kirjailija huutaa hädissään kuin mikäkin scream queen, ja kaikista ilmansuunnista saapuu apuun kirjailijakollegoita, jotka tietävät mistä on kyse, ja kustannustoimittajia ja kulttuuri-ihmisiä, jotka lohduttavat kirjailijaa ja sanovat, että ihan hyvää se teksti on, jatka vain kirjoittamista, niin sitten myöhemmin hiotaan ihan pikkuisen niitä liki olemattomia virheitä.

Sitten kirjailija kääritään ruudulliseen vilttiin ja silitellään uneen, ja kun hän herää, hän jatkaa kirjoittamista jotakuinkin tyytyväisenä.

Olen toistuvasti nähnyt unta, jossa menen johonkin lukuisista lapsuuteni asuinpaikoista (muutimme usein) ja tutkin komeroita, kaappeja ja ullakoita. Löydän kadonneita tavaroitani, joiden äärellä tunnen suurta kiihtymystä – ovathan Lapsuuden Kadonneet Esineet jotakuinkin maagisia, täynnä sitä erityistä säteilyä, jonka yksi ainesosa on nostalgia ja toinen silkka lapsen kiihtymys, jota aikuisena moni turhaan tavoittelee uusista autoista, stereoista, taulutelkkareista.

Unessa päätän aina ottaa jotain mukaani. Tiedän näkeväni unta, mutta arvelen, että jos sujautan jotain taskuuni, se on tallella herätessäni.

Tässä kohdassa olisi turvallisinta todeta, että tietysti herään aina pettyneenä, kun Unen Maagiset Esineet ovatkin hajonneet synapsien pimeyteen heräämisen hetkellä. Totta puhuen niin ei kuitenkaan käy. Työhuoneeni hyllyt ja komerot ovat täynnä unista vohkittuja esineitä: oudosti muuntuneita sarjakuvia ja kirjoja, vaarallisia leluja, kummallisia koriste-esineitä. En tiedä, mitä tehdä niiden kanssa. En uskalla lahjoittaakaan niitä kenellekään, koska ne ovat olemukseltaan arvaamattomia, ja toisaalta pois heittäminen ei tule kysymykseenkään. Voin vain tutkia niitä, tehdä havaintoja ja ammentaa jotain romaaniinikin. Sillä nuo esineet ovat lahjoja unten hämärässä asuvalta muusaltani, tummalta olennolta jolla on ahnas katse ja monta nimeä: Kalliope on niistä yksi, Rautateiden Kuolemanjumalatar toinen.

Tietyssä mielessä kirjailijat ovat nosferatuja. Heidän on pakko olla. Jos on kokopäiväisesti ihminen, ei näe ihmistä tarkasti. Pitää astua oman itsen ja inhimillisten itsestäänselvyyksien ulkopuolelle ja tarkkailla, samalla kun jää osittain myös sisäpuolelle, kokijaksi. Kirjoittavan minän ja kokevan minän erottelu on tuttu juttu kirjoitusoppaista. Kun kokeva minä elää, kirjoittava minä tarkkailee ja hyödyntää, ulkopuolisena ja aika lailla nosferatumaisena hahmona, joka hiipii yhtä ahnaasti niin oman minänsä kuin toistenkin ihmisten kokemuksista ammentamaan.

Siihen, etteivät eläimet kirjoita kirjoja, on syy. Ne eivät pohdi elämää, ne elävät. Pohtiminen on ihmimillinen ominaisuus, ja tarpeeksi pitkälle vietynä sen sivutuotteena alkaa syntyä kirjallisuutta – vastapainona sille, että eläminen vaikeutuu… Eläimestä (lapsi) siis kehittyy ihminen (aikuinen) ja ihmisestä edelleen nosferatu (kirjoittaja).

Sitä paitsi itse kirjoitustyö, sivujen takominen, vaatii käytännössä sulkeutumista jonkinmoiseen arkkuun kirjoitusvälineiden kanssa, siis suojautumista arjelta ja siihen kuuluvilta eläviltä ihmisiltä, jotka yrittävät raahata kirjoittajan päivänvaloon, Tekemään Asioita…

Kirjoittaessani en yleensä kuuntele musiikkia. Sen sijaan hautoessani juonen kulkua ja romaanin (tai muun tekstin) yleistä tunnelmaa kuuntelen mielentilaa sopivasti sävyttävää musiikkia – tarinahan lähtee mielentiloista ja rakentaa mielentiloja.

Nyt olen kuunnellut mm. Beloved Enemyä:

Toisinaan sanat lerpahtavat. Kerronnan piste katoaa, kertoja kääntyy katsomaan kirjailijaa tyhjin, pelokkain silmin, pystymättä jatkamaan. Kirjailija hämmentyy. Mitä olinkaan tekemässä? Kertomassa tarinaa? Mutta miten…

Usein näin käy silloin, kun sanat eivät tunnu enää riittävän. Huone, johon henkilö astuu, pitäisi kuvailla äärimmäisen tarkasti ja kattavasti. Sitä pitäisi kuvailla sivukaupalla, ja sittenkin itse huone jäisi rakentumatta, olisi vain sanoja, jotka yrittävät kertoa siitä. Mä en tajuu miten sä osaat kirjoittaa, joku on joskus sanonut, ja sillä hetkellä kirjoittaja ei osaakaan.Yritykset kilpistyvät juuttumiseen: jokin liikahdus tai siirtymä ei onnistukaan, kirjailija jää selittelemään hihan juuttumista ovenkahvaan, puhelinnumeroiden valitsemista, jonkinlaista ajatuksenkulkua, ja unohtuu junnaamaan paikoilleen – sen sijaan, että kirjoittaisi esimerkiksi jotain tällaista: Syyskuussa satoi joka päivä, ja mielialansa pelastaakseen hän matkusti Pariisiin. Hotelli sijaitsi sivukadulla, jonka varrella kasvoi lehmuksia, ja sitä vastapäätä oli viehättävä konditoria.

Hyllyssä on toisten kirjoittamia kirjoja ja omiakin jo, onneksi. Kirjoitustaidon unohtuessa ne tarjoavat avun. Voi katsoa, kuinka kirjailija on toiminut. Paljastuu, että muutamasta sanasta rakentuu todellisuus. Pitää vain luottaa sanoihinsa ja siihen, että lukija hoitaa itse kuvittelun, kytkee sopivasti valikoituihin sanoihin omat mielikuvansa ja herättää tekstin henkiin. Juuri äsken hain kirjahyllystä Hemingwayta ja luin siitä kolme sattumanvaraista lausetta eri puolilta kirjaa. Oma kerronta hyrähti uudestaan käyntiin.

Asioilla on alkunsa. Itse kirjoitin ensimmäiset novellini Portti-lehteen, tarkemmin sanottuna sen vuotuiseen novellikilpailuun. Sijoittuminen kannusti jatkamaan kirjoittamisen opiskelemista, ruokkien kunnianhimoa ja lisäten nälkää. Kisaan lähetetyt tekstit olivat kuin moneen kertaan käänneltyjä ja väänneltyjä rukouksia tuntemattomalle jumalalle, oman sielun palasia, yrityksiä saada Armo, rakentaa Onnistunut Ja Muita Parempi Novelli Josta Saa Kymmenentuhatta Markkaa. Todennäköisesti ilman tuota lehteä ja vuotuista kilpailua en olisi koskaan julkaissut omia teoksia. Kiihkeimmässä kirjoitustaidon kehitysvaiheessa sain hankituksi tietokoneen ja siten tekstinkäsittelyohjelmankin juuri kisasta lohjenneiden palkintorahojen avulla – ja ilman elektronista kirjoituskompuutteriahan en saisi aikaiseksi mitään.

Minulle tulee yhä Portti-lehti, vaikka yleensä muistankin maksaa tilausmaksun vasta karhun tultua. En lue läheskään kaikkia siinä julkaistuja tarinoita, ei ole aikaa eikä aina kiinnostustakaan. Jotakin sentään luen, kun sopiva hetki sattuu. Tosin tällä kertaa minulle tullut lehti kärsi kirjarutosta. Sivut olivat sekaisin, muutama sivu löytyi useampana kappaleena eri puolilta lehteä ja joku puuttui kokonaan. Ja kun nyt katson ulos ikkunasta, lehden olemuksesta hämmentyneenä, puussa istuu alaston piru hymyillen merkitsevästi.

Kuinka kirjailijat löytävät motivaationsa.
Alussa oli lupaus: "Poika. Kirjoita romaani, niin saat tämän."